Mikko
Kävipä heti aamusta puhdas vahinko ja heräsin ennen puolta päivää. Kuin taikaiskusta päivään oli ilmestynyt useita tunteja lisää tuhlattavaksi. Koska anniskeluravintolatkaan eivät olleet vielä tähän aikaan auki ei kansanparlamenttikaan pääsisi vielä tekemään päivän polttavia päätöksiä terassilla tyytyväisenä istuskellen. Mikä eteen? Aamu-unisena pohdiskelin tilannetta kattohuoneistossani ja olin kompastua lattialla lojuviin juoksutossuihin. Olin kirota kyseiset popot alimpaan kellarikomeroon ikiajoiksi, mutta muistin, että sinne olisi kovin monta porrasaskelmaa. Näinpä oli helpompi kiskaista tossut jalkaan ja lähteä tutustumaan aamuiseen ulkoilmaan.
Lähdin etsimään kultakirstua Mustikkamaalta, jonne sateenkaaren pää sopivasti osoittaakin
Kirmasin kohti Mustikkamaata. Mustikkamaa on mukavan pieni saari Korkeasaaren eläintarhan kupeessa, jonka ympäri kiertää kipakka lenkkipolku. Polun varrelle on lisäksi ripoteltu pientä luksusta uimarannan muodossa ja löytyypä pusikon uumenista ulkoilmassa oleva punttilavakin, jossa voi repiä raivopäisesti rautaa ilmaan. Kuin Spartalainen soturi puuskutin polkua pitkin pohkeet hapoilla, kunnes ehdin uimarannalle. Katsahdin kylmännäköistä vettä ja päätin uiskentelun sijasta ladata punttitankoon rajusti rautaa joilla repiä lihakset lämpimiksi. HIIIISSSK, PAKKO JAKSAA, AAAAAARRRGH! ENEMMÄN! UUUUUUUURGH! Olo oli kuin Hulkilla, joskaan ei yhtä vihreä. Epäilemättä rehkintäni herätti Korkeasaaren kirahvitkin, sen verran eläimellistä oli mylvintä viimeisillä kierroksilla. Ja voi pojat, paluumatkalla tassut eivät enää tahtoneetkaan totella aivan yhtä ripeästi vaan muuttui meno urheilusta maisemien katseluksi.
Matkanvarrelle oli rakennettu melkoisia monttujakin... Mustikkamaan lenkkipolku on onneksi paljon tasaisempi
Mustikkamaa
http://www.hel.fi/hki/liv/fi/Ulkoilu/Helsingiss_/Mustikkamaa
CrossFit
http://fi.wikipedia.org/wiki/Crossfit
Edessä oli jälleen täysi viikonloppu tiivistä toimintaa festivaaleilla. Weekend-festivaalit olivat rantautuneet syrjäseuduilta Helsinkin Kyläsaareen ja juhlatelttoja oli pystytetty paikanpäälle pitkin viikkoa. Loppuunmyyty kansanjuhla oli kiinnittänyt tälläkin kertaa maailman parhaita nimiä elektronisen musiikin saralta. Väkeä oli pakkautunut hyvissä ajoin kekkereille ja kuten yleensäkin isommissa kemuissa, oli tälläkin kertaa hyvä varautua hitaisiin siirtymiin esiintymislavalta toiselle.
Tanssituokio laservalojen melskeessä
Pimeässä teltassa tapahtui kummia...
Calvin Harris, Armin Van Buuren, David Guetta ja loputon lista muita tekijämiehiä pitivät huolet siitä, ettei tanssittava loppunut kesken. Teltat tursusivat basson tahdissa pomppivia faneja ja laservalot valaisivat savusta täyttynyttä ilmaa, eikä bileteltassa edes valoista kesäyö päässyt sotkemaan valoshowta. Musiikin mukaansatempaavaa voimaa on vaikea välittää pelkin sanankääntein, joten kannattaakin pistää vinyylit pauhaamaan ja aistia kuvien kautta kesäyön tunnelmia Weekend-festivaaleilta. Ensi vuonna uudestaan, ehdottomasti!
Valojuhlaa keskellä kesäyötä
Weekend Festival
Jotta tinkimätön urheilumiehen maineeni ei kärsisi kolauksia kesälläkään kävin kuntosalilla esittelemässä mittavaa hauistani. Paikalla häärineet fitnessneidit olivat hyvinkin haltioissaan, syystäkin. Tuota komeaa lihasta peilien edessä pyöritellessäni kadotin ajantajun täydellisesti, kunnes yhtäkkiä havahduin. Hätä! Olin keimaillut lounasajan yli huomaamattani äärimmilleen harjoitetun massulini alati kovaäänistyvää murinaa. Mistä nyt reilua apetta, joka nujertaisi kropassani jo armotta jylläävän katabolian?
Toivoin löytäväni näiden porttien takaa muutakin kuin hattaraa ja popkornia
Laahustin pitkin katuja vailla päämäärää kunnes olin kolauttaa otsani kohti Linnanmäkeä osoittavaan kylttiin. Nääntymäisilläni tallustin kohti ravintolamaailmaa, josta kantautui vastustamaton tuoksu. Ilmassa leijaili aito Amerikan maku! Ravintola MidHill, suuren maailman makuja esittelevä ravitsemuslaitos keskellä Linnanmäkeä oli määränpääni. En ehtinyt edes asettua aloilleni, kun eteeni ilmestyi burgerilista. Ilmeisesti Hans Välimäki, mr. MidHill, on piiskannut vauhtia paikan henkilökuntaan. Onneksi, koska masuni murina oli peittää alleen Linnanmäen laitteista kuuluvan kirkunan.
Juustoburgeri sinihomejuustolla, taustalla vastaava vuohenjuustoversiona
Päätin ravita kroppaani juustoburgerilla. Mediumiksi paistettu, lihaisa pihvi kahden parempilatuisen sämpylänpuoliskon väliin ja sekaan sinihomejuustoa - mikään ei voi mennä vikaan tässä yhdistelmässä. Kyytipojaksi kumosin MidHillin omaa erikoissoodaa, joka ei ollut lainkaan hullumpaa. Vesilasiin en kuitenkaan uskaltanut koskea, sillä tunnettiinhan ravintola sosiaalisen median riepottelujen vuoksi paremmin Suomen omana WaterGateta. Kieltämättä, on varsin kylmähermoista pyytää tarjoillusta vesilasista samanverran valuuttaa kuin limonaadista, mutta meitä matkustajia mahtuu niin monenlaisia samaan junaan.
Ruoansulatteluun on tarjolla monenlaista värkkiä
Murkina oli ensiluokkaista, mutta astia, jossa ateria tarjoiltiin herätti sisälläni uinuvan ravintolakriitikon. Herkullinen, paremmista aineista kasattu burgeri tarjoillaan keikkuvasta muovikorista. Mitä hittoa! Koriksi kutsuttu kippo oli kieriä moneen kertaan syliini kesken herkuttelun. En tiedä johtuiko se nälän turruttamasta koordinaatiostani vai pitäisikö tuon korin suunnittelija ottaa puhutteluun. Vanhoina hyvinä aikoina sen suunnitellut insinööri olisi ehditty mestauttaa jo moneen kertaan.
Ravintola MidHill
https://www.facebook.com/midhillbrgr
Jos tunnet pakottavaa tarvetta saada juttuseuraa terassille tai muuten haluat esitellä jotain epämääräisiä juttuja Stadissa kuin lähikulmillakin, niin reissubloggarin kuuma linja on sinua varten. Toisaalta, jos sinulla ei ole mitään sanottavaa etkä halua esitellä mitään, saa kuumalle linjalle soittaa myös läähätyspuheluita.
Punainen puhelin pärähtää soimaan numerossa 044 3599 964!
Ajatus golffista houkutteli, mutta valoisten kesäöiden aikaan järjestetyissä extemporeharjoituksissa pelivälineet olivat ottaneet hivenen osumaa. Aamuöiset harjoitukset olivat ajaneet pelisettini siihen pisteeseen, että puolet mailoista olivat mutkalla ja lopuista taisi puuttua lapa. Olin jo lähteä nauttimaan klubitalon antimista turruttaakseni golffin himon, mutta kuin taikaiskusta reissubloggarin kuumalinja pirahti kutsuvasti. Linjan toisessa päässä oli neljä kivenkovaa frisbeegolfsamuraita. Lajin armoitettuja suurmestareita, liitokiekkokuninkaita, herrasmiehiä ja joviaaleja seuraveikkoja, jotka lisäksi uhosivat olevansa voittamattomia. Sehän nähdään! Otin haasteen vastaan ja sovimme pikaiset pelideitit sokkona.
Avauskiskaisu kohti metallista koria kaukana horisontissa
Tyylikäs puttausyritys perustui tällä kertaa puhtaaseen voimapeliin
Frisbeegolffin kantava ajatus on samanlainen kuin esikuvallaan golffilla. Tarkoituksena on kiertää 18-väyläinen kenttä läpi mahdollisimman vähin heitoin. Aivan kuten golffissa on erilaisia mailoja eri tilanteita varten, on frisbeegolffissa erilaisia kiekkoja eri etäisyyksiä varten. Aloittelija pärjää mukavasti muutamalla peruskiekolla, mutta kentiltä on helppo bongata tosiharrastajat siitä, että he kantavat valtavaa frisbeelaukkua mukanaan, jossa on lättyvaihtoehtoja varmasti kaikkiin kuviteltavissa oleviin heittotilanteisiin. Koska itse lähtin pelaamaan parilla luottokiekolla, jäi laukkuun varsin hyvin tilaa eväsjuomille. Sosiaalisena urheilulajina frisbeegolffatessa onkin leppoisa kumota useampikin urheilujuoma hyvässä peliseurassa, eikä peli-iloa ole pilattu liian tiukoilla etikettisäännöstöillä.
Väylien vesiesteissä saattoivat kastua niin kiekot kuin puntitkin
Siltämäen frisbeegolfradan maisemia
Kylmää kyytiähän sitä tuli pelikierroksella. Edes aloittelijan tuuri ei tällä kertaa edesauttanut suurempaan menestykseen. Ensikertaa varten onkin hivenen harjoiteltava. Onneksi lajin kokeileminen ja harjoittelu on mutkatonta, sillä Stadista ja kaupungin liepeiltä löytyy useampikin pelipaikka. Perinteiseen golffiin verraten laji on myös edullinen harrastaa, koska kiekot hukkuvat harvemmin kuin pallot eikä pelikentillä tarvitse kenttämaksuja maksella. Suurimmat kulut syntyvätkin muutaman kympin alkuinvestoinnista frisbeihin ja pelikierroksen tiimellyksessä kuluvista limonaadeista. Toki lajissa kuin lajissa nälkä kasvaa syödessä ja tulevassa onkin mahdollisesti lähdettävä valmentumaan ulkomaanleireille, jossa voi tutkia liitääkö kiekko paremmin ohuemmassa ilmanalassa ja miltä maistuu paikallinen palautusjuoma.
Helsingin frisbeegolfratoja
http://frisbeegolfradat.fi/radat/helsinki
Kaupungissa sattuu ja tapahtuu aina. Kuvattavaa riittää monesti niin paljon, että paremmastakin kamerasta on filmi loppua kesken. Toisinaan myös fotoaparaatin optiikka on kovalla koetuksella, jos matkamies sattuu poseeraamaan lihakset pinkeinä filmille vangittavan kulttuurimaiseman edessä. Kuva tunnetusti kertoo tarinoita tuhansien sanojen edestä. Toisinaan taas filmille tallennettuja tilanteita on turha edes yrittää selittää - riippumatta siitä kyseleeko tapahtumien perään hämmästynyt virkavalta vai satunnainen seuralainen. Seuraavassa esitelläänkin reissubloggarin filmin, siis sen kameran, ylivalottunutta puolta.
Kieltomerkki koskenee vain koiria, joilla on körssi huulessa
Kuopiolaisia rokkikkkoja keikkatunnelmissa
Bronto Skylift koekäytössä Keskuspelastusaseman pihamaalla
Vuosaaren satama laineiden suunnasta katseltuna
Kesän isoin jädekukkura - horisonttikaan ei hämää, molemmat annokset oli yhtämonella pallolla....
Kuumana kesäiltana puistopiknikin pölyt on helppo huuhtoa alas kansainvälisemmilläkin janojuomilla
Maailmaa parannetaan varsin usein yöaikaan. Munkkilupauksen tehneelle, modernin ajan ajattelijalle kuitenkin asetellaan valtava määrä erilaisia houkutuksia kesken vaativan ajatustyön. Mikäli viiltävästi sanoillaan sivaltava asfalttisoturi on selvinnyt naapuripöydän daamien lirkuttelusta ja korvia riipivästä vonkumisesta huolimatta horjuvalle kotimatkalleen, on edessä vielä yksi houkutus, johon langeta. Hesarin Grilli Flemarin ja Hesarin kulmassa.
Hesarin Grilli tarjoilee lääkkeitä yönälkää vastaan
Hesarin Grilli sijaitsee keskellä kaupungin tiukinta baarikeskittymää. Liikepaikan ympäristö ei arkkitehtonisesti ole kovin valloittava, mutta emme anna sen häiritä vaativaa testausprosessia. Jotta testiympäristö olisi autenttinen ja vastaisi parhaansa mukaan todellisuutta, olemme saapuneet testiryhmäni kanssa aamuöiseen aikaan paikalle. Hetken listaa tutkittuamme toteamme sen tihkuvan rasvaa ja suolaa - tämä tosin lasketaan michelin tähtien veroiseksi kunniamaininnaksi.
Valinta on suoritettu, kivenkova ja kylmä käteinen on vaihtumassa suolaan ja rasvaan
Pikaisen arpomisen päätteeksi päätämme tilata kasvisannosten sijasta tuhtia spudaria, jonka voimin jaksaisi taistella tiensä vielä kotisohvalle köllöttelemään. Pihvit alkavat tiristä pannuilla, huumaava snägärin tuoksu valtaa ilmatilan. Lopulta kioskin luukusta ojennetaan valmista evästä. Superhampurilainen, hyvä että se mahtuu kioskin ikkunasta ulos. Tutkin tämän aikaisen aamiaisen koostumusta hivenen, kunnes puraisen. Kastikkeet tursuavat valtoimenaan pitkin väsyneitä poskipäitäni, mutta hymy valtaa kasvoni. Herkullista, totean. Sivummalla kiemurteleva jono esittää raikuvat suosionosoituksensa. Olin valinnut mestarien annoksen!
Mestarien aamupala aivan kaikilla mausteilla, osa aineiksista myös ravintoympyrästä tuttuja
Kaljakellunta, tuo perinteinen ja hulvaton kesätapahtuma, saa viranomaiset vuodesta toiseen mussuttamaan ihmisten kesäpäivänviettotavoista. Kelluntaa päivitellään jo kauan ennen varsinaista tapahtumaa ja viimeistään tapahtumapäivänä iltalehdet repivät aiheesta lööppejään. Mikä kauheinta, tapahtuma ei ole kenenkään virallisesti järjestämä vaan spontaanisti syntyvä kokoontuminen vedessä liplattelun merkeissä. Tämäpä vasta kamalaa onkin, sillä ilman virallista järjestäjää ei tapahtumaa voida noin vain kieltää maassa, jossa yleensä ihan kaikki on kielletty. Voi kamala! Toisaalta, koska kaikki kielletty ja kielletyksi ehkä tulevassa tuleva on mukavaa, olihan se pumpattava patjaan ilmaan ja hypättävä muiden mukaan jokeen lillumaan.
Kaljakellunnan tapahtumapaikka ja -aika sovitaan täysin sosiaalisessa mediassa... kauniina päivänä saattaa siis osallistujasumppujakin syntyä
Kaljakellunta on koonnut jo 1990-luvun lopusta asti lämpimästä säästä, vedestä ja myös tapahtuman nimestä päätellen oluesta pitäviä ihmisiä yhteen. Tapahtumanapaikkana useimmiten on Keravanjoki tai Vantaanjoki, joita pitkin kellutaan ilman kiirettä tarjousmarketeista hankituilla kelluntavälineillä. Heppoisista kumiveneistä huolimatta kukaan ei ole kyennyt vielä hukkumaan tapahtuman aikana, vastoin kaikkea todennäköisyyttä. Ja niin vain tapahtuma toteutui kaikkien kukkahattuilijoiden ininöistä huolimatta tänäkin vuonna ilman, että ketään tarvitsi naarata pinnan alta. Jotta hukkumistilastojen kaunistelu ei olisi vain pääkaupunkiseutulaisten vastuulla, huhutaan kaljakelluntaa järjestettävän nykyisin myös Oulun tienoilla, joten siinäpä vasta oivallinen kotimaanmatkailuvinkki jatkon varalle...
Kippareita ja matruuseja oli keräänynyt joelle yllin kyllin
Kaljakellunta
https://www.google.fi/search?q=kaljakellunta
Kotikaupungin kuumat kadut alkoivat polttaa jalkojen alla turhan tulisina. Tossujen liimaantuessa pehmittyneeseen pikisoraan oli etsittävä uusia laidunmaita, joilla temmeltää niin tasajalkaa kuin nelinkontinkin. Vikkelä vilkaisu karttaan ja suunta oli selvä. Kuopio RockCock vilvoittavien vetten äärellä Väinölänniemessä tulisi tarjoamaan suojaisan sataman villin festariviikonlopun ajaksi tälle suurkaupungin herralle. Rokkikukon rytkyt ylle, amerikanrauta alle ja suuntana sydänsavo kaukaa kotoa.
Lähes perille päästyäni paikallistuntemukseni pistettiin puntariin. Lähtökohdat tosin eivät olleet kovin hurjat. Pohjatietona oli, että paikkakunnalla on tapana kasvattaa outoa eläinlajia, kalakukkoa. Näinpä navigointilaitteiston äkillinen pimeneminen sai suunnistajanvaistoni pingottumaan äärimmilleen ja käytin "seuraa muita" -nimellä tunnettua intiaanikikkaa festivaalialueen yhyttämiseksi. Selviytymistaitoni palkittiin ja pääportti siinsi pian edessäni. Oli aika unohtaa nukkumaanmenoajat ja sulkea puhelimet - oli aika tömistellä tannerta kaksi päivää tauotta!
Kuopio RockCock tarjosi kahdenpäivän ajaksi äärimmäisen kovan kattauksen kotimaisia artisteja terästettynä muutamalla ulkomaisella nimipumpulla. Ajan saatossa tapahtuma näyttää kasvaneen ulos pelkästä rock'n'rollista ja viikonlopun musiikkipläjäys houkutteli mustiin niittipaitoihin verhoutuneiden metallimiesten ohella monenlaista festarivipeltäjää lipat vinossa. Ja jos jotain eripuraa musiikillisten tyylilajien paremmuudesta pääsi pitkien pöytien ääressä syntymään, oli kaunat kuitattu viimeistään Kaija Koon keikkaan mennessä, jossa koko festarikansa jammaili iloisesti keskenään.
Isolla lavalla esiintyivät itseoikeutetusti Turmion Kätilöt! Kotikenttäedusta nauttinut yhtye rykäisikin täpötäydelle kuulijakunnalle kivenkovan shown, joka varmasti paloi monien verkkokalvoille vähintäänkin lavalla laulatetun rälläkän ja siitä sinkoilevien kipinöiden saattelemana. Väkevää oli meno muidenkin artistien yhteydessä. Bändien takoessa yhä tiukempaa poljentoa ämyreiden läpi, ahdettiin yleisön joukossa syntyneisiin spontaaneihin lihamyllyihin -moshpittinäkin tunnettu- yhä enemmän yläosattomia metallifaneja pyörimään, muiden takoessa nyrkkejään ilmaan jatkuvasti tiiviimpään tahtiin.
Musiikillisen annin lisäksi alueella oli erilaista oheistoimintaa. Perinteisen festarihölmöilyn ohella oli mahdollista seurata surmanajonäytöstä. Savolaiset eivät ihan pieneen olleet tyytyneet, joten oli paikalle retuutettu maailman suurin surmanajopallo, jossa moottoripyörillä päristeltiin. Jos meno näytti häkin ulkopuolelta vauhdikkaalta, niin häkin sisäpuolella tunnelma oli varmasti tiivis. Viimeistäänkin siinä vaiheessa kun häkkiin talutettiin lisähaastetta tuomaan Petri Nygård, joka tunnetaan paremmin räppärinä kuin surmanajoshown esteenä. Tällä kertaa, syystä tai toisesta, Nygård malttoi olla varsin kiltisti paikallaan ilman lavaesiintymisestään tuttua pomppimista.
Viikonloppu tarjosi melkoisen määrän touhuamista ja hupaisia hetkiä. Osasyynä tähän lienee talonviininäkin tunnettu vahva saksalainen yrttilikööri, jota pitkin matkaa tuli maistelua tapahtuman tekijöiden kanssa. Ammattimiehiä, totesin. Ja jos monipuolisesta tarjonnasta huolimatta ei ehtinyt pomppia nuppiaan sekaisin, oli pitkin kaupunkia niin virallisia RockCock -jatkoklubeja, joissa tämä viimeistään onnistui. Leppoisasta toilailusta huolimatta festarikansa on varsin hyvätapaista, eikä paikallaolijat ryhtyneet virkavaltaa vaivaamaan. Sen sijaan savolaiset olivat sitäkin hövelimpiä tarinaniskijöitä ja lupsakkaa juttuseuraa. Liekö syynä syvä etelän murteeni vai järkähtämättömän komea ulkoasuni, mutta hetkeäkään ei tarvinnut näivettyä yksinäisyydessä festarilaitumilla kirmaillen. Mikäpä siinä rillutellessa, laineiden liplattaessa Väinölänniemen idylliseen rantaan jykevien kitaravallien pauhatessa läpi kesäillan.
Ja mikä tärkeintä, maukkaan esiintyjäkatraan ohella juhlakansaa hellittiin sään herrojen toimesta läpi viikonlopun - edes Mokoma ei saanut manattua takatalvea saapuvaksi.
Kuopio RockCock
Kaikenkattava festariraportti Kuopion sykkeestä, rokkikukkoilusta KuopioRockissa ja muista viikonlopun aikana aiheutetuista sotkuista parsitaan kasaan aivan piakkoin, kunhan vain puuskittainen ja väkivaltaisen voimakas sivutuuli hellittää otettaan vuorokaudet läpeensä uurastaneesta rokkibloggarista... sillä välin ROCK ON, BIACHES!
Mitäpä jos yhdistettäisiin oopperakuoro, orkesteri ja muutama muu huippuartisti ja sovitettaisiin heille parhaat musiikkikappaleet kautta tietokonepelien historian aina Commondoren piipityksistä nykyaikaisiin multimediataidepläjäyksiin? Mitäpä jos valitaan esiintymispaikaksi Hartwall Areena, rakennetaan komea lava ja pusketaan hallin täydeltä äänentoistolaitteita takaamaan se, että kuuntelijan tuuhea leijonaharja heiluu villisti basson tahdissa vaikka tukka olisikin jo vähän harventunut. Mitäpä jos tämä ei olekaan vain hupsu idea vaan totisinta totta? The Super Sound of Video Games on mahtava esitys, jossa herätellään vanhat klassikot henkiin aivan uudella tavalla, toki unohtamatta viimeisimpiä viisuja mobiilipeleistä!
The Super Sound of Video Games kohdevalojen paahteessa. Taustalla pyöritettiin kuhunkin kappaleeseen liittyvää videoesitystä terästämään tunnelmaa
The Super Sound of Video Games Assembly Edition on teos, joka turboahtaa esityksen täydeltä huippunimiä tietokone- ja konsolipelimaailmasta. Rob Hubbard, Jeremy Soul ja Chris Hülsbeck. Mikäli nimet eivät heti lyö tulta, niin herrojen loihtimat kappaleet ovat varmasti tuttuja jos on vähänkään viihtynyt pelien äärellä. Tuttuihinkin kappaleisiin tulee aivan uutta tenhoa, kun ne esitetään livenä tuhansien yleisön edessä - siitä osoituksena valtavat ja tärykalvot särkevät suosionosoitukset Super Marion teemamusiikin pärähtäessä äänentoiston kautta eetteriin. Viimeistään tunnelman repi kattoon asti esityksen viimeinen veto. Ensiesitys, joka oli varattu vain ja ainoastaan Assembly-vieraille. Siinä taisi kovapintaisimpienkin koodarien silmäkulmat hivenen kostua, kun oopperakuoro orkestereineen kiskaisee yhden demomaailman kovimman kappaleen ilmoille. Soundtrackin demosta, joka juhlii 20-vuotissynttäreitään. Demo, joka on näyttänyt kuinka tietokoneista riivitään kaikki irti ja enemmän. Demo, joka shokeerasi bittimaailmaa. Demo nimeltä Second Reality! Voi pojat.
Värikkäät ja vilkkuvat valot ovat osa Assembly-perinteitä, kuten myös osallistujien nakertamat näyttävät rakennelmat
Ja tähän asti blogia lukenut, tietokoneita aina kammonnut rasvanäppi varmasti ihmettelee, että mitä hittoa. Missä tälläisiä keikkoja oikein järjestetään ja mitä ne demot oikein ovat? Äkkinäisesti voisi tiivistää, että demo on digitaalinen taideteos. Vähän kuin musiikkivideo, jossa musiikin tahdissa tapahtuu runsain mitoin asioita ruudulla. Erona perinteisiin videoihin on vain se, että demoa ei ole valmiiksi kuvattu filmille vaan ruudulle ilmestyy asioita ratkomalla reaaliaikaisesti matemaattisia kaavoja. Helppoa! Demojen tekijät ja muut digiharrastajat puolestaan kokoontuvat yhteen tasaisin välein esitelläkseen taitojaan yleisölle. Ihan vastaavalla tavalla kuin Lada-harrastajat kerääntyvät perämetsiin vertailemaan jalopuurattejaan. Digi-ihmisten tapauksessa tätä Stadissa tapahtuvaa kokoontumisajoa kutsutaan Assemblyksi.
Tuhatpäinen valomeri ja Angry Birdsistä tutut porsaat mähisemässä
Toisin sanoen Assembly on tapahtuma tietokoneharrastajille ja multimediakulttuurista kiinnostuneille. Jo 1990-luvun alkupuolelta asti järjestetty tapahtuma on turvonnut yhdeksi maailman suurimmista ja vetää väkeä paikalle kautta maailman. Jottei elämä olisi pelkkää koodailua, demoja ja Quakea, on nelipäiväisellä festivaalilla tarjolla monenlaista oheistoimintaa aina disketinheitosta yöllisiin rave-bileisiin. Tehtävää on paljon, aikaa vähän. Paikanpäällä kuluukin tonneittain kolajuomia pitämään silmät auki ja bittiletkut hehkuvat punaisina. Lähes yhtä punaisina kuin vanhan kaartin, Old Schoolin, silmät Boozemblyiksi kutsuttujen pussimehukestien jäljiltä. Boozemblyillä tosin eivät kolajuomat juurikaan maistu vaan Pasilan kalliolla kiskotaan kilvan vähän kipakampia keitoksia. Näistä kekkereistä riittääkin sitten taas tulevaksi vuodeksi kerrottavaa kotiväelle. Voi pojat.
The Super Sound of Video Games
http://www.quinsonitus.com/videogames/
Assembly
Second Reality -demo
http://www.youtube.com/watch?v=XtCW-axRJV8
Mikäli yölliset keskustelut antiikin filosofian suuntauksista ovat venähtäneet liiankin pitkäksi, ei aina ehdi aamupalalle. Massu kurnien ei kuitenkaan ole mukava käyskennellä pitkin raittia, eikä tuo rasvaa tihkuva läystäke -lounaspizzaksikin kutsuttu- välttämättä houkuttele ihan joka aamu. Ei varsinkaan, jos keskustelut antiikin filosofian suuntauksista venähtävät pitkäksi poikkeuksetta joka viikonloppu. Onneksi Stadi tarjoaa oivallisia vaihtoehtoja. Yksi parhaista keinoista pelastaa päänsäryllä alkanut päivä on astella brunssille.
GoodPie Bakeryn pysäyttävä katumainos sai käännettyä hoipertelevat askeleeni kohti brunssikattausta
Brunssi itsessään ei ole syötävää, se on vain mukava sateenvarjotermi herkuttelulle. Jos tarkkoja haluamme olla, on tietosanakirjan mukaan brunssi aamupäivällä popsittava runsaan aamiaisen ja lounaan yhdistelmä. Samaa logiikkaa noudattaen brunssilla herkutellaan myöhemmin kuin varsinainen aamupala ja toki useimmiten myös ennen virallista lounasaikaa. Huolimatta siitä, että brunssi on leimaantunut osaksi amerikkalaista unelmaa pyhäpäivän aamiaisena, on brunssi saanut alkunsa Oxfordin yliopistokaupungista - tämänhän tosin kaikki tiesivät ennalta. Mutta oliko tiedossa, että mittavien ruokatarpeiden ohella brunssiin kuuluvat oleellisena osana erilaiset juomat tuoremehuista silmät auki päräyttäviin aamukahvikupposiin? Tietenkään unohtamatta omaa henkilökohtaista suosikkiani, shampanjalla terästettyä kuohuviinibrunssia. Skumppabrunssi viimeistään saa väsyneimmänkin katutaistelijan kirmaamaan kuin jalopeura eväsgasellin perässä.
Ei aina pelkkää pekonia - tällä kertaa tarjolla oli lohileipää, luomujogurttia kuin erikoisnamia kanaakin
Brunssia on tarjolla monenlaista. Nälkäiselle on tarjolla noutopöytää, fiinimmälle brunssittelijalle luomua ja lähituotantoa ala carte -henkeen. Jottei kuvauksellinen keskivartaloni kärsisi liikaa, en käyskennellyt kaupungin kaikkia ravintoloita läpi vaan valitsin parhaista ja astelin GoodPie Bakeryyn maistelemaan mitä mainioimpia herkkuja. Tarjolla ollut Leipurin brunssi koostui kolmesta fine dining -tyylisestä vapaavalintaisesta annoksesta sekä leipä- ja salaattipöydästä. Makean nälkäisille oli katettu myös varsin houkuttelevia kakkuja maisteltavaksi. Hengenravintoa puolestaan tarjoili samaan tilaan asettunut pienimuotoinen galleria tarjoillen erinäköistä taidetta. Tarjolla on siis varsin monivivahteinen kokonaisuus tutustuttavaksi.
Mikäli ympäröivä taideatmösfääri ei kiinnittänyt katsetta, saattoi se hapuilla ympärillä parveilevaan, hymyilevään henkilökuntaan
GoodPie Bakery ei välttämättä tyydytä täysin hedonistista mässäilijää, mutta määrä ei koskaan korvaa laatua. Pienenä lisähuomiona voidaan paikan palvelutasosta todeta, että mikäli brunssittelijan aamuinen olotila ei mahdollista brunssin täysipainoista nauttimista paikanpäällä, voi brunssieväät saada myös dogipägiin myöhempään herkkuhetkeä varten. Ja voi pojat kuinka hyvältä se jälkimmäinen brunssin puolikas maistuikaan sitten illalla pienten päivänokosten jälkeen!
GoodPie Bakery
http://www.goodpiebakery.com/kahvila/
Jos omat kaapit eivät pursua joutavaa roinaa ennestään, on tilannetta helppo parantaa Helsingissä. Kesäinen kaupunki on täynnä erilaisia kirpputoreja, joiden myyntipöydät notkuvat tavarapaljoudesta. Ja kun tarpeeksi monikulttuurisen myyntitiskin äärelle ehtii kirpputorin laitamilla, niin meno muistuttaa parhaimmillaan ja pahimmillaan muinaista Mustamäen basaaria, jossa kaikki oli kaupan, jos ruplia oli riittävästi. Valitettavasti nuo tekijämiesten päivät ovat jo kaukana takana ja nykyisin tarjolla enää onkin koppalakkeja, kiikareita ja kotona nauhoitettuja VHS-kasetteja. Eipä sillä, on kirpputoreilla mahdollisuus tehdä hyväkin löytöjä - vaaterekissä voi riippua merkkipukuja ja vanha muumimuki voi paljastua pienen kiillotuksen jälkeen keräilykappaleeksi. Ja mikä parasta, kirpputoreja kierrellessä voikin kiillottaa omaa kilpeään lähituotantoa suosivien hippikaveriensa parissa ja kehuskella kierroksen jälkeen kuinka trendikkäästi on kyltymättömässä materialistisessa himossaan ostanut kierrätystavaraa kaappiensa täytteeksi.
Pehmoeläinparaati Hietalahden torikirppiksellä
Rytkyjä jos jonkinlaisia, joukossa varmasti hyviäkin löytöjä, jos vain vaaterekkejä jaksaisi kesäkuumalla käydä läpi
Kirpputorit, kirppikset, saivat alkunsa jo 1800-luvulla Ranskassa. Nimi juontaa juurensa ihan oikeista kirpuista, joita torilla kaupatuissa käytetyissä rievuissa kovin tavanomaisesti oli. Täällä karussa pohjolassa tosin ollaan hivenen hitaita omaksumaan uusia asioita. Näinpä kirpputorit nousivat pinnalle ja tulivat todella jäädäkseen vasta 1990-luvun laman kouristuksissa. Hiljalleen kirpputoreista onkin tullut eräänlaisia statusmittareita valveutuneille kuluttajille - yhä enemmissä määrin kirpputorit nähdään köyhäilyn sijasta oivallisena keinona kierrättää kulutushyödykkeitä ja siten olla entistä ekologisempi. Illalla hippirumpujen lyödessä taas tahtia voikin sitten vertailla omassa hipsteriringissään kenen purjehduskengät ovat parkkiintuneimmat ja montako norpan nahkaa kiva ja kierrätetty kameralaukku kulutti vähemmän kuin upouusi, kaupasta haettu kantoväline.
Asiantuntijan hyväksymä komea koppalakki
Tueksi ja turvaksi kirpputorien ja myyntibasaarien kapeille käytäville otin kaksi paikallista kirpputoriasiantunjaa. Nämä kaksi citysherpaa eivät jättäisi minua pulaan, kun anhas myyjä päättäisi myydä minulle puoliksi poltetun kynttilän tai haarukan ilman piikkejä. Heistä huokui jo kauas, että nyt ei tultu leikkimään ja vain hypistelmään hengareissa roikkuvia rytkyjä. Nyt olivat tosiostajat liikkeellä. Kivenkovia kauppamiehiä, jotka eivät säästele sanojaan tinkimistilanteessa. "Tämähän oli jo rikki kun saavuin paikalle" -kikka kuulemma toimii aina tiukassa kauppaneuvottelussa. Jotta kirpputorikierros ei olisi vain päämäärätöntä palloilua päätimme asettaa päämäärän. Hetken yhdessä tuumailtuamme asetimme kirppiskierrokselle myös kunnianhimoisen tavoitteet - ehta 8-bittinen Nintendo, mielellään toimintakuntoinen sellainen oli löydettävä!
Ei ihan tuorein numero Hämähäkkimiehestä...
Syvissä vesissä vaanivat ne isoimmat kalat... joten kirpputorikierros jatkui maanalle kohti vanhaa hiilikellaria
Vaan kuinka kävikään? Huonekaluja, vaatteita ja tilpehööriä! Fillareita ja omituisia elokuvakokoelmia. Varmasti siis lähes kaikkea mahdollista, mutta kolmatta kirppistä kierrettyämme alkoi epätoivo hiipiä ylle. Lähin verrokki haetulle Nintendolle oli ensimmäisen sukupolven PlayStation, jossa kuulemma oli hivenen vikaa. Ei aivan siis sitä, mitä haimme. Ilmeisesti Nintendojen omistajat eivät henno luopua omista, japanilaisen insinöörityön kruununjalokivestä. Konsolista, joka toimii vaikka yhdeksän voltin paristolla. Pelikoneiden päällikkö! Etsintöjä täytyisi siis jatkaa tulevassa, mutta nyt oli nieltävä tappion karvas kalkki asiantuntija-avusta huolimatta. Lämmin kesäpäivä kuitenkin lohdutti hivenen, kylmä kesäjuoma enemmän.
Ei vieläkään Nintendoja vaan jotain omintakaisia saksalaisia kokoillan elokuvia
Helsingin kirpputorihaku
http://www.kirpputorihaku.com/kirpputori/helsinki
The Tall Ship Races Helsinki täytti Hietalahden valtavilla purjelaivoilla. Edellisestä kerrasta olikin aikaa, Helsinki on aiemmin isännöinyt purjelaivojen vierailua 13 vuotta takaperin. Tällä välin kilpailun välisatamakaupunkeina ovat saaneet toimia niin Maarianhamina, Kotka kuin Turkukin. Stadilaisena on helppo sanoa, että jo oli aikakin tuoda nuo komeat alukset kansainväliset mitat täyttävään kaupunkiin tuppukylien sijasta.
Märssykoreissa on varmasti oma holsteri rommipullolle kesäöisiin tähystysvuoroihin...
Hietalahti ja mastoja silmänkantamattomiin
The Tall Ship Race, meidän merikarhujen kesken TSR, on järjestetty ensimmäisen kerran vuonna 1956. Purjelaivakilpailun kantavana ajatuksena on ollut siirtää purjehdustaitoja nuoremmille sukupolville teollisen vallankumouksen syrjäyttäessä purjelaivat varsinaisesta teollisesta merenkulusta. Kilpailun säännöt ovat varsin tiukat ja miehistössä ei saa häärätä parkkiintuneita pikipöksyjä vaan on vastuuta annettava noviiseille. Kilpailu on hyvin kansainvälinen ja aluksia osallistuu ympäri maailman kamppailemaan parhaista sijoituksista.
Kaikille aluksille eri riittänyt edes laituripintaa, vaan piti ankkuroida kaverien kylkeen kiinni
Tämän vuoden kisareitti kulki Tanskan Aarhusista Helsinkiin ja jatkui Riian kautta kohti maalia Puolan Szczecinissä. Kisaan ilmoittautuneita purkkeja oli ankkurissa monenlaisia. Jotta kilpailu olisi jossain määrin vertailukelpoinen, oli laivat jaettu eri luokkiin, aluksen ominaisuuksista riippuen. Suurimmat alukset vaativat useiden kymmenien miehistön kulkeakseen sulavasti maailman merillä, kun pienimmät jollat etenivät kourallisella matruuseja. Tämän vuoden suurimman paatin titteli menikin meksikolaiselle sotalaivalle, Cuauhtemocille, jota ohjastamassa oli 276 merenkulkijaoppilasta vitivalkoisissa paraatipuvuissaan.
Venäläisiä merisotilaita pitämässä vahtia MIR-aluksen kannella
Alexander von Humboldt II -aluksen purjehdusoppilaat käärimässä rättejä - ei se kovin särmästi mennyt, miehistö tykkäsi roikkua mastossa useamman tovin
Purjeveneet olivat ankkuroituneet Helsingin edustalle neljäksi päiväksi ja aluksiin pääsi varsin vapaasti tutustumaan. Ei ole yllätys, että suurimmat laivat olivat myös kauneimpia ja yleisömeren tunku niihin loputon. Varsinkin ruotsalainen Götheborg vakuutti merirosvohenkisellä ulkoasullaan - ampuivatpa he kunnialaukauksia vanhoihin valloittaja-aikojen tyyliin tykeillään satamaan saapuessaan kuin sieltä poistuessaankin purjeiden paraatissa. Jottei tapahtuma olisi pelkkää purjehtimista, oli yleisölle oheistoimintaa tarjolla yllin kyllin - siitä pitivät huolet kotimaisten artistien kärkikaarti.
Osa venäläisen MIR-aluksen hurjasta pelastuskapasiteetista
The Tall Ship Races Helsinki
http://www.tallshipsraceshelsinki.fi
Taakse jääneenä viikonloppuna oli Stadi täynnä erilaista tapahtumaa. Paikastaan auringonalla kamppaili monien muiden joukossa Hustle HKI, räppiin ja hiphoppiin erikoistunut kaksipäiväinen urbaanin musiikin festivaali. Alkuperäisen suunnitelman mukaan karkelot oli tarkoitus järjestää ulkoilmassa Suvilahdessa, mutta viime hetkellä tapahtumapaikaksi vaihtuikin ravintola Circus ja pienempi sivulava sijoitettiin lähistöllä olevaan Henry's Pubiin. Reissubloggarin oli siis aika vetää löysin kaapista löytyvä huppari ylleen ja lähteä könyämään kohti sykkivää bassobiittiä. Peitteeni olisi täydellinen, kunhan vain muistaisin notkua flegmaattisesti polvista ja huudella tasaisin väliajoin YO YO Mofos YO!
Hustle HKIn päälava Circuksessa
Koko show meni suorana läpi Bassoradion eetteriin
Ulkoilmasta ravintoloihin siirryttäessä kieltämättä menetettiin aimo annos festivaalitunnelmaa. Sisäänastellessa ei ollut lainkaan samaa kutkutusta kuten yleensä festivaaliporttien alla - ihan mitä tahansa kun yleensä voi sattua. Nyt asteltiinkin kliiniseen ravintolaympäristöön ja kaikki tuntui olevan nähty jo ennalta. Onneksi kuitenkin artistit onnistuivat nostattamaan fiilistä takaisin kohti korkeuksia!
Omaan korvaan parhaimmat setit tarjosi sivulava, jossa meno oli niin sanotusti todella diippiä douppia eli taagii jööttiä eli kunnon truu uugee skeneä. Pikkulavan riimeissä ruodittiin ajankohtaisia ja ajattomia aiheita ja lavan etureunassa olleet tosifanit nytkyivät läpi illan tasaiseen tahtiin riippumatta siitä kuka sinne lavalle kiipesi. Oikeastaan ei aina näyttänyt olevan väliä silläkään oliko lava hetkellisesti tyhjillään tai toimiko äänentoisto. Sivulavalla nähtiinkin varsin hämmentäviä kotimaisia artisteja läpi viikonlopun. Päälavalle Circuksen puolelle oli kiinnitetty vähän enemmän ja ehkäpä myös laajemmin tunnettuja nimiä. Kotimaisten vaihtoehtoräppäien ohella tilan ottivat haltuun muutamat ulkomaiset huippunimet. Liekö kova kilpailu festareiden ja tapahtumien välillä aiheuttanut väsymystä festarikansassa, sillä huippunosteessa oleva, Hustle HKIn isoimpia nimiä oleva Miguel sai soittaa lähes puolityhjälle ravintolalle eikä narikoille valunut hiphopväki meinannut jaksaa edes encorea hurrata. Ehkä meno Hustle HKIssä oli liiankin rento... jännityksellä jäämme odottamaan näemmekö tätä festivaalia jatkossakin ja millaiseksi konsepti muodostuu.
Ruger Hauer kuumottamassa yleisöä
Hustle HKI
Kautta ammoisten aikojen Skandinavian hurjat ja sarvipäiset matkamiehet seikkailivat avonaisilla purjeveneillään pitkin valtameriä. Viikinkiveren virratessa vahvana tunsin välttämätöntä tarvetta lähteä valloittamaan tuntemattomia rannikkoseutuja. Tulisin löytämään tuulenpieksämiä luotoja ja asumattomia saaria, jotka ovat täysin eristyksissä nykyajan mukavuuksissa ja tavallisen tallaajan ulottumattomissa. Kenties voisin löytää jopa uusia mantereita ja julistautua keisariksi. Ajatus kärpännahkaisesta edustusasusta on varsin houkutteleva, joten toimeen! Ehta viikinki ei kuitenkaan lasikuituveneillä meriä kesytä. Päädyin Kaivopuiston rantaan katselemaan uusien maanosien etsimiseen soveltuvia aluksia. Kokoelma oli kiitettävän kattava, vaikkei aivan täydellistä viikinkivenettä vielä löytynytkään. Ankkurit ylös ja kohti ulappaa!
Hurjan viikinkimiehistöni ylimatruusit
Vajaan minuutin merenkäynnin jälkeen oli tunnustettava, etteivät armottomat vaahtopäät olleet juuri tänään minua varten. Onneksi edessä siinsi jotain valloitettavaksi kelpaavaa. Liuskaluoto! Siitä tekisin valtakuntani. Loikka veneestä Liuskaluodon laiturille paljasti tosin, ettei luoto ollut asumaton ja siten vallattavissa Erik Punaisen oppien mukaan. Toisaalta oli onni, ettei Liuskaluoto ollutkaan täysin vailla nykyajan mukavuuksia. Äärimmilleen treenattu kroppani kun vaati ankaran merimatkan jälkeen muutakin ravintoa kuin sammalta rantakallioilta. Haaksirikkoisten, veneilijöiden ja nälkäisten onneksi Liuskaluodolla palvelee Ravintola Skiffer!
Viikinkikään ei pelkällä vedellä elä - Skifferin ystävällinen henkilökunta piti hyvää huolta merenkulkijoista
Ravintola Skiffer tarjoilee rahtusen parempia liuskoja. Liuskat ovat etäisesti pizzoja muistuttavia herkkuannoksia, joissa on tuttujen pizzaelementtien lisäksi monenlaista maukasta ja eksoottistakin. Annos ei ole totutun pyöreä, vaan on pohja venytetty reilun kokoiseksi liuskaksi, joka tursuilee pitkälle lautasen reunojen yli vieden isommankin nälän mukanaan. Pohjan päälle on ripoiteltu tilauksesta riippuen esimerkiksi jokirapuja, chilejä, mansikoita ja vaikkapa vuohenjuustoa. Liuskavalikoima on monipuolinen ja ensimmäistä maistettuaan tekisikin mieli unohtaa linjojen tarkkailu ja tilata koko ruokalista läpi!
Yritin värvätä liuskojen parissa häärivää merimiestä viikinkiryhmääni, mutta kuulemma pipoon ei saa asennettua viikinkisarvia
Herkullinen Liuska Soignon sisältää Soignon vuohenjuustoa, mansikkaa, pinjansiemeniä, rucolaa ja basilikaa
Skifferin atmösfääri on varsin merihenkinen, kun kerran vetten äärellä ollaan. Vaikka annokset ovatkin viimeisen päälle gourmeeta, ruokaillaan ravintolassa aivan kuten karskit viikingit puisten pöytien äärellä, suolaisen merituulen hyväillessä ahavoituneita kasvoja. Parhaimmillaan Liuskaluodon Skifferi onkin aurinkoisena kesäpäivänä, jolloin ruokaillessaan voi tarkkailla veneilijöiden touhuja ja mitä Kaivopuiston rannassa tapahtuu.
Kuinka näistä liuskoista pääsee sitten nauttimaan, jos kokee olevansa enemmän tavallinen tallaaja kuin urhea viikinki? Se on varsin helppoa. Liuskaluoto sijaitsee kivenheiton päässä Kaivopuiston rannasta. Perille pääsee niin omalla veneellä kuin yhteysaluksellakin. Vaikka laiturialue on esteetön, ei yhteysalusta jyrkkine askelmineen ole suunniteltu liikuntarajoitteisille. Tosin tämänkin ongelman pystyi neljä riuskaa kantajaa kiertämään, saaden myös aluksen kipparilta tunnustusta siitä, kuinka tämä oli ensimmäinen kerta kun yhteysalukselle hypätään pyörätuolin kera. Liuskaluodolla veneilijöitä palvelee Gulf huoltoasema sekä mitä mainioin ravintola Skiffer liuskoineen. Yhteysalus kohti herkullisia liuskoja irtaantuu tasaisin välein Kaivopuiston rannasta laiturista, joka sijaitsee puolivälissä Caruselliin ja Kompassilaituriin nähden.
Skiffer Liuskaluoto
http://skiffer.fi/liuskaluoto/
Unohtiko reissubloggari itsensä Kallion kuppiloihin kesken kiihkeimmän kirjoituskauden? Ottiko luomisvimma niskalenkin? Mihin katosi kolme viikkoa kaikkeudesta? Huolestuneimmat lukijat ovatkin udelleet, onko kirjoituskone kanitettu käteistä vastaan ja Helsingin kesäiset kadut vaihdettu Sambaan Rio de Janeiron faveloissa. Ehkä? Kyllä? Ei kuitenkaan. Kadonneet kolme viikkoa. Kuulostaa ihan melankoliaa pursuavalta räminärokilta. Olisi varmasti hieno kappale. Saattaisi kyllä kärsiä sensuuristakin, jos sinne aivan kaiken kadonneista kolmesta viikosta lyyrikoisi. Siinä jää mielikuvitus toiseksi kun tositapahtumista aletaan inspiraatiota ammentamaan.
Saako reissubloggarikin välillä ottaa rennommin?
Siis mitä ihmettä? Tunnustan. Olen ollut runonkeräysmatkalla kuin Elias Lönnrot ikään. Se olikin sen verran reipashenkinen kansantarujen keräyskiertue, että siinä sai tuohikontti kyytiä ja virsut taitavat vieläkin olla hivenen hukassa. Äkkinäisessä lähdössä ei aina muista kertoa kaikille, että muistakaa kastella kukat kotona. Vauhdikkaissa käänteissä ei myöskään aina tarinointiin tarvittava tekniikkakaan pysy mukana. Se vähä joka pysyy, niin ei välttämättä kestäkään käyttökuntoisena. Aina oppii uutta. Ei kannata käydä sukeltamassa ja unohtaa kameran virkaa toimittavaa aparaattia taskunpohjalle. Toiseen taskuun unohtunut kynänpätkä ja nenäliina olivat kuitenkin aivan käyttökelpoisia pienen kuivaustuokion jälkeen. Nuotion loimussa tuolle nenäliinalle käsinkirjoitetut selonteot sekalaisista seikkailuista lähetin kyyhkyjen mukana kohti pääkallopaikkaa, mutta ilmeisesti myös kyyhkysissäkin on jotain vikaa kun näyttävät olevan vielä omilla teillään. Luonto-oppi ei kyllä koskaan ollut vahvinta osaamistani, joten voivathan nuo matkamuistiinpanot olla sidottuna vallan erilaisten tipusen ja laululintusen nilkkoihin.
Jatkon varalta En-Tule-Yöksi-Kotiin -reppu on pakattu täyteen sirpalesuojattua kamerapatteristoa ja lennätinlaitteistoa sekä taskussa pyörii kirjekyyhkyjen käyttöopas. Ja eipä sillä, eivät nuo kolme viikkoa täysin kadonneet ole ja kunhan horisontin heilunta hivenen tasaantuu, niin herkullisimpia seikkailuja tullaan vielä blogissa muistelemaan erityisellä lämmöllä ihanan takautuvasti. Joten siimat kireiksi, sillä kohta taas pärähtää ruudun täydeltä! Oikeastaan onkin parempi ryhtyä jo nyt pitämään ruudunpäivitysnappia pohjassa, etteivät yksityiskohdat vain mene ohi!
Kaupungissa sattuu ja tapahtuu aina. Kuvattavaa riittää monesti niin paljon, että paremmastakin kamerasta on filmi loppua kesken. Toisinaan myös fotoaparaatin optiikka on kovalla koetuksella, jos matkamies sattuu poseeraamaan lihakset pinkeinä filmille vangittavan kulttuurimaiseman edessä. Kuva tunnetusti kertoo tarinoita tuhansien sanojen edestä. Toisinaan taas filmille tallennettuja tilanteita on turha edes yrittää selittää - riippumatta siitä kyseleeko tapahtumien perään hämmästynyt virkavalta vai satunnainen seuralainen. Seuraavassa esitelläänkin reissubloggarin filmin, siis sen kameran, ylivalottunutta puolta.
MIG-21 viettämässä eläkepäiviään katolle parkkeerattuna
Herkkuhetken aika
Kallion kivijalka puodeista löytyy myös muita herkkuja
Terassi on kovin hiljainen kosteana kesäpäivänä
Legendaarinen lippakioskikaan ei ole aiempaa terassia kutsuvampi...
Stadi on täynnä myös vieraiden valtojen vahtitorneja
Kovin kuluttavan selvitymisseikkailuviikon jälkeen voisi ottaa rennommin. Ehkä jopa rennosti urheillen. Olinhan ansainnut kovakuntoisilla suorituksillani Kallion kohteissa useita arvomerkkejä. Takanreunustani kun nykyisin koristavat lukuisten hymypoikapatsaiden lisäksi rikkilyödyn tuopin pohjarinkulalla sinetöity kunniamaininta uutterasta ahertamisesta syrjäkujakulttuurin saralla. Jotain kuitenkin vielä uupui - Tiger Woodsin kateudesta vihreäksi teettävät palkintopystit. On aika syöksyä golffin salaperäiseen maailmaan ja lunastaa olympiapaikka tuleviin kisoihin. Aurinkokin hellisi, mikä voisi aukottomassa suunnitelmassa mennä vikaan?
Mailapoikani vilvoittelee klubitalon varjossa
Keräsin golffiin soveltuvat kepit kasaan ja kurvasin kiireen vilkkaan Paloheinä Golffiin, jossa jokainen aloittelijasta vanhaan tekijään on tervetullut kokeilemaan golffin saloja. Tarjolla olisi opastusta, harjoitusalueita ja pelikenttää silmän kantamattomiin eikä portilla ensimmäisenä kysellä golfkerhojen jäsenyyksien perään. Täällä olisi hyvä aloittaa olympiaurakka, kärrystä vain käteen keppi, jonka päässä on suurin moukari ja huitomaan. Helppoa. Palloissa vain tuntui olevan jotain vikaa. Ilmeisesti pallotehtaalta on tullu kokonainen erä viallisia palloja, yksikään kun ei näyttänyt lentävän sinne minne olin sen juuri lyönyt. Hittoako näin viallisilla välineillä jäisin paikalle hieromaan, pakkasin romppeet ja päädyin patsastelemaan klubitalon terassille. Auringon alla oli hyvä olla, asetella golfhattua parempaan kulmaan sekä miettiä mihin kohtaa golfhousujani kiinnittäisin ensimmäisen sponssoritarran.
Tiikeri tutkailee lyönnin oikeaoppisuutta tassut pinkeinä
Koska päivän fyysinen sporttailu loppui lyhyeen oli kalenterissa mukavasti väljää pieneen autourheiluun kaupunkimaisemissa. Katujen varsiin ripoitellut iloisen väriset rajoitukset ja kiellot tosin hivenen hidastivat vauhdinhurmaa. Onneksi uudenkarheasta katukilpuristani uupui katto, joten tuuhea leijonanharjani hulmusi tuulessa vähän pienemmissäkin nopeuksissa. Lämpimän kesäillan helliessä komeita poskipäitäni kurvailin ristiinrastiin rantoja ja katselin kauniita kulttuurimaisemia. Renkaat hakivat täydellisintä ajolinjaa ja komensin cabriolettia kaupungin kapeilla kaduilla kohti auringonlaskua. Tosin on tunnustettava, että vaikka Helsingin katuverkko on täynnä rallikelpoista mutkaa ja shikaania, niin tällä kertaa parhaista kurveista vastasivat Pilepirkkonakin tunnettu Henna ja takapenkillä kahdensadan erilaisen kameran kanssa häärinyt Laura. Viimeistään nyt Tiger Woods on kateudesta vihreä.
Henna vilkuttelemessa kaksin käsin minulle... siis lukijoilleni. Laura puolestaan lymyilee kamerapatteristonsa seassa
Paloheinä Golf
Pjuh! Kallio kaikessa rosoisuudessaan vaikuttaa maailman parhaalta paikalta! Viikon mittaisen paikallisihmeiden penkomisen jälkeen olotila on kokeneellakin katujätkällä varsin rapsakka. Mitä enemmän kulmakunnilla kuljeskeli, sitä enemmän käsitti, miten viikko ei riitä edes kaiken kattavaan pintaraapaisuun kaupunginosan kaikista kuumotuksista puhumattakaan muista antimista. Tutkimusmatkaa on siis syytä jatkaa tulevassa vähintäänkin pistokokein... varsinkin, kun keskikesänjuhla tuli yllättäen ja pyytämättä muutenkin niin kovin ahdasta aikataulua sotkemaan. Toisaalta, juhannus tarjosi hieman hengähdystaukoa hektiseen kaupunkielämään ja siirsin leirini hetkeksi sivummalle kaupungin kaduista ja kävin hivenen pulikoimassa. Lätäkössä olikin hyvä huuhdella syntisten Kallioseikkailujen pölyt niskasta ja kehitellä uusia juonikuvioita kesäistä kaupunkia varten.
En hypännyt! Taustalla möllöttää superkuu
