Topias

KESKIVIIKKO, 14. ELOKUUTA 2013
Umeå, Skellefteå ja Luleå

Heja Sverige! Heti torstaiaamuna, eli lähtöpäivänä huolestutti, että rahat on loppu. Otin nimittäin ennakkotuntumaa matkaa varten edellisenä iltana missäpäs muuallakaan, kuin Nelivitosessa. Oli matkakassassa onneksi vähän jäljellä, joten nopean suihkun jälkeen rässäytin itseni kaverin toimistolle, jossa korkki aukesi klo. 12.00. Noin suunnilleen ainakin. Matka alkoi.

Haaparannassa pysähdyttiin heti Systembolagetiin. Kaikki osti viinaa ja kaljaa. Minä ja Rasse bongattiin jotkut 7,2 voltin korit ja huomasin ulkona vasta, kun kuittia tarkastelin, että hintaa laatikolle ja Jamesonille tuli yli 50 €. Vähän vitutti, mutta aivan sama. Reissussa menee aina rahaa turhan paljon ja kyllä me saatiin sille rahalle hakemamme vastine.

Meidän auton kuski oli ensimmäistä kertaa ulkomaan matkalla ikinä, joten tätä päätettiin juhlia kunnon kulauksilla. Kaikki paitsi kuski tietenkin. Kunnioitin kaverin autoa omalla tyylilläni. Revin hanskalokeron kahvan irti, poltin penkin tupakilla ja kaadoin mojitot matolle. Oskari ei ollut siltikään vihainen. Ja jos ei koko matkaa huudettu ja kuunneltu omia biisejä, niin räpättiin Oskarin soittolistan päälle.

Ruotsin huoltoasemien hittituote on hot dogit ja french dogit, joita Höyhtyän Esson Eerolta jäi tavaksi kutsua tuttavallisemmin rensseleiksi. Niitä tuli vedettyä ekana päivänä viisi kappaletta. Ne kaikki viisi ruotsalaista rensseliä tuli seuraavana aamuna ulos eivätkä enää hodarit meikäläiselle paljon maistu.

Sitten me skeitattiinkin siellä. Umeån parkki oli komea näky, kun yöllä pääsimme perille. Se oli rakennettu osittain sillan alle, joten siellä voisi sateellakin rullata. Parkki oli valaistu eri sävyillä ja flätti oli tasainen. Ei se mikään valtava ollut, mutta ei turhan pienikään. Kyllä siellä kaikennäköistä oli, mihin vetää. Kovin varmasti en tietenkään voi arvostella, kun en suurimpaa osaa tarjonnasta uskaltanut, osannut, taikka halunnut kokeilla. Mutta meidän koko pro-porukka sitä kovasti kehui.

Toinen parkki, mistä minäkin innostuin ihan kunnolla, sijaitsee Skellefteåssa. Kokoa oli Umeån mestaan verrattuna vähän enemmän ja flättiä riitti aika pitkästi, joten siellä oli mukava kruisailla vain menemään. Siellä kisakunto alkoi näkyä kovana näyttämisenhaluna ja itsesuojeluvaisto jouti viimeisimmän seitsemän piste kakkosen mukana pellolle. Loukkasin itseni vähän sieltä täältä. Otsa söi betonia, molemmat kädet on täynnä rupia ja mustelmia. Kaikista pahin ruhje, minkä onnistuin hankkimaan, on oikeassa jalassani edelleen ja se hankittiin minirampilta. En ole ikinä laskenut semmoista alas. Tai pari kertaa aikaisemmin olen kokeillut ja molemmilla kerroilla kävi sama, kuin nyt. Lauta lähtee alta ja mies rysähtää koko painollaan maahan. Onneksi se oli vaneeria sentään. No, tein saman tempun kolme kertaa ja se kolmas oli liikaa. Nyt on sitten oikeassa jalassa jalkapallon kokoinen mustelma ja ainoa nukkumisasento on vasemmalla kyljellä, tai vähän enemmän vasemmalla kyljellä. Puhelimen näytön paskoin siellä jossain vaiheessa ilmeisesti ja akkukin sitten loppui, joten kuvia on hyvin vähän reissusta. Vielä yhdellä parkilla pysähdyimme Luleåssa Steelparkissa, mutta minä en pysynyt enää laudan päällä. Juuri ja juuri pystyin istumaan, joten keskityin olennaiseen. Loppumatkasta ei tänne kelpaa kirjoittaa, mutta voin kertoa, että Ruotsi on roadtrip maa.

Valitettavasti julkaisukelpoisia kuvia löytyi vain viisi.

KESKIVIIKKO, 07. ELOKUUTA 2013
Kymmenestä yhteen

Vihdoinkin tuli käytyä tuhlaamassa ne kuuluisat kuukauden viimeiset kunnon häppäreillä Hevimestassa. Auto sakkoparkkiin ja menoksi (Tai oli minulla seuraavan aamuun kymmeneen asti aikaa hakea se pois. Onnistuin.) Kuvittelin, että mesta on täynnä. Olihan sentään torstai ja kesälomat vielä päällä. Joillakin luulisi lyhyet lomansa vieläpä alkaneen tuona elokuun ensimmäisenä. Totuus oli hieman toinen, mutta vain hieman. Jengiä oli kiitettävästi, muttei tarvinnut kyllä tuoppia jonottaa paria minuuttia kauempaa. Pisteet myös työntekijöille tästä. Palvelu oli vauhdikasta eikä tiskillä notkunut niitä rasittavia, jo tilanneita tyyppejä muiden tiellä.

Eurot alkoivat kymmeneltä. Me oltiin siellä joskus yhdentoista jälkeen passissa. Yhteen asti yöllä oli halvat hinnat. Kaljat ja lonkerot sai eurolla, muista juomista en tiedä. Kerran aikaisemmin olen Hevimestassa iltaa viettänyt, enkä tälläkään kertaa oikein osannut hahmottaa juottolan pohjaratkaisua. Sinne tänne tuntui vievän käytäviä ja portaita. Yhdestä ovesta pääsi tupakkipaikalle ulos, toisesta ja varmaan kolmannestakin tanssimaan alas. Ei siellä oikeasti kukaan tanssinut, kaikilla oli kiire kiskoa ja musiikki oli synkkää. Oli hyvä meininki silti, tai siksi.

Paikka on viihtyisä ja monipuolinen. Ja kerrottakoon, että nämä eurot ovat maanantaisin ja torstaisin, ainakin. Kannattaa käydä kokeilemassa, jos on rahat tiukalla. Todellisuudessa sitä rahaa kyllä menee illan aikana varmaan ihan se vakiomäärä. Kello yhden jälkeen kuitenkin jatkaa iltaa joko siellä, tai muualla Oulun yökerhoista. Me valittiin jälkimmäinen.

Huomenna minä lähden Ruotsiin kiertämään skeittiparkkeja. Katsotaan, päästäänkö perille ja jäisikö sieltä jopa jotain muistikuvia, mistä kirjoittaa.

LAUANTAI, 03. ELOKUUTA 2013
Saariselkää lähellä

Maanantaiaamuna tuli lähtö Saariselälle Turisti-infon uutta kultavaltausta tarkastelemaan. Tai ei se mikään uusi valtaus ole. Edellinen omistaja on huuhtonut paikalla kultaa muistaakseni viimeiset viisitoista vuotta ja valtaus on ollut sitäkin ennen käytössä pienellä ystäväporukalla. Kauemmas eivät minun tietoni riitä, mutta historiaa valtauksella varmasti on.

Valtaus oli vaikea löytää. Tai meillä kuvaajan kanssa oli ainakin vaikeuksia. Ei nimittäin pitänyt ajaa ihan Saariselälle asti, vaan jäädä n. 17 kilometriä Sodankylään päin. Me ajeltiin tuota seitsemäätoista ees taas muutaman kerran, eikä millään silmään osunut, mihin pitäisi kääntyä. Valtauksen edellinen omistaja oli tullut tienlaitaan onneksi vastaan ja muutaman puheluselvittelyn jälkeen löysimme oikean tienhaaran. Kuvasimme siitä pienen opastuksenkin, kuinka perille selviää. Se oli sekava, mutta toivottavasti editointi pelastaa.

Seurasimme autoa hiekkateitä pitkin hitaasti aina valtaukselle asti ja se paikka oli kyllä mahtava. Metsän keskellä oli pieni leiri pystyssä. Omistajan ja vaimonsa asuntovaunu oli parkissa, jonka takana oli kota (Se oli valmistettu kuulemma Stora Enson paperitehtaan vanhasta liukuhihnasta ja toimi pressuna.). Kodan takaa vietti pieni alastulo saunalle. Puusaunassa tuoksui vanha kunnon mökkimeininki. Tämän vieressä oli lähde, josta sai puhtaat pesu- ja juomavedet. Äärettömän tärkeä oli tämä. Ei tarvitse raahata litratolkulla vettä mukaan, kun tulee valtaukselle roikkumaan vaikkapa muutamaksi päiväksi. Kerrassaan hieno mesta. Siellä viettäisin mielelläni iltaa ja leppoisaa leirielämää. Töitäkin olisin valmis tekemään. Olihan se sentään kultavaltaus.

Sauna.

Meidät toivotettiin erittäin ystävällisesti tervetulleeksi. Kahvit keitettiin ja asuntovaunun pöytä oli lastattu voileivillä, juustoilla, kurkuilla ja leikkeleillä. Pitkoa ja kananmunan myös söin. Oli melkoisen nälkä pitkän ajomatkan jälkeen. Siinä istuttiin ja rupateltiin niitä näitä mukavissa tunnelmissa. Kuulimme monia tarinoita valtaukselta ja kullasta tietenkin oli puhetta, sen arvosta ja sen sellaisesta. Omistajasmies ei rahan takia tätä tehnyt, vaan keräsi kultaa harrastuksena ja aina löytämänsä kullan hän lähettää kultaliikkeeseen. Siellä kulta muutetaan persoonallisiksi koruiksi ja näitä hän sitten lahjoittaa sukulaisilleen. Mahtava meininki.

Kun paikkaa oltiin sitten esitelty ja turinoitu tarinoitu, pääsimme asiaan. Eli katsomaan, miten kultaa huuhdotaan. Se tapahtuu käytännössä niin, että päätetään kohta, mitä alkaa kaivamaan. Mies kokeneena kaivajana osasi kertoa jotain pieniä merkkejä kullan mahdollisesta olemassaolosta, mutta satavarmasti ei niistä voi päätellä. Sinnepäin ehkä ainakin. Sitten kuopan viereen kasataan rännit, jossa se kulta huuhdotaan maa-aineksesta pois. Kaivuukohdasta vei pitkä letku lähteeltä, jossa tehokas pumppu tykitti vettä rännille. Vesi laitetaan virtaamaan ja maa-ainesta, eli hiekkaa, multaa, sun muuta, lapioidaan ränniin, jossa maa lähtee veden mukana kulkemaan muutaman asteen alaspäin. Matkan varrella on rihloja, joihin kulta yleensä sitten jää jos sitä on jäädäkseen.

Mies kertoi yksityiskohtaisesti koko prosessin ajan, miten kaikki tapahtuu. Minä en valitettavasti kaikkea muista, mutta onneksi meillä on videomateriaalia runsaasti, jotka myöhemmin julkaistaan. Lopuksi rihlat tyhjennettiin vaskooliin ja siitä pyörittelemällä huuhdottiin maa-ainekset pois ja katsottiin, olisiko siinä kultaa. Kultaa oli! Ihan vähän, mutta kuulemma se oli hyvä löydös. Oli pieniä murusia ja yksi hieman kookkaampi hippu.

Hetki siellä sitten vielä istuskeltiin ja juteltiin, kunnes tuli aika lähteä etsimään yöpaikkaa. Meille täytettiin pullolliset Lapin lähdevettä ja matka jatkui tällä kertaa oikeasti Saariselkään asti. Siellä meille oli varattu huoneisto Lapland Hotel Riekonlinnassa.

Tuossa vasemmanpuoleisessa pikkupurkissa on viimetalven kullanhinnalla laskettuna päälle tonni.

Ensin piti käydä syömässä poronkäristystä jossakin siinä Saariselän keskustan kulmilla. Pitkästä aikaa pääsin nauttimaan tästä herkusta. Hyvvää oli. Sitten pääsimme majoittumaan. Huoneisto oli kyllä komea, siellä oli kaksi makuuhuonetta, keittiö ja olohuone. Parveke ja oma saunakin löytyi. Saunassa sai hyvät löylyt ja se kyllä rentoutti ptikän päivän jälkeen. Ei siinä hirveän myöhään jaksanut enää sitten valvoakaan. Uni tuli hyvin, sänky oli laatua.

Aamulla aamupalan jälkeen sain pienen esittelykierroksen hotellin ympäri. Opastani odotellessa jututin työntekijä Lissua, joka oli juuri palannut lomilta. Loma oli tehnyt ilmeisesti hänelle hyvää. Höpöteltiin mukavia ja hän kehui hotellia työpaikkana kuin toiseksi kodikseen. Pian kättelin jo oppaani kanssa ja lähdimme kiertämään Riekonlinnaa.

Hotellissa on satayhdeksänkymmentäkuusi huonetta ja neljä sviittiä. Vanhin osa hotellista on valmistunut vuonna 1987 ja ”uusi siipi” rakennettiin 2003. Laskettelukeskus on kilometriän päässä ja bussikin sinne kulkee. Kolmekymmentä huonetta on remontoitu vuosi sitten ja ne olivat kyllä ihan bränikän näköisiäkin. Ei ne vanhemmat remontoimattomat huoneetkaan mitään kehnoja olleet. Viihtyisiä kaikki tyynni. On myös kolmetoista kokoustilaa, joista yksi oli aika iso. Olisikohan siellä ollut n. 180 neliömetriä tallattavaa + kahvittelutilat. Löytyi suksihuoltohuone, joka on hotellin asukkaille ilmaisessa käytössä. Siellä oli monta pöytää, joissa suksia voi voidella ja hoidella. 10. 10. klo. 10:00 avataankin jo 2 kilometrin hiihtolatu vaikkei ensilumet olisivat vielä tulleetkaan. Siellä nimittäin säilötään lunta sahapurun alla ympäri vuoden. Kaksi tilausaunaa ja yläkerran yksityinen baari houkutteli ainakin itseäni miettimään, jos sitä joskus rahoissa tulisi tänne kaveriporukalla mälläämään.

Käytiin katsomassa myös Revontulihuone. Käytännössä se on sisätila penkeillä varustettuna, josta avautuu iso ikkunanäkymä tunturille ja tietenkin taivaalle. Japanilaisilla turisteilla on kuulemma sovellukset kännykässä, jotka hälyttävät milloin revontulet räiskyy ja he tätä huonetta erityisesti suosivatkin. Talvitakki niskaan ja ulos, sanon minä.

Revontulihuone.

Aulan vieressä oli pieni suksimuseo. Siinä seinällä roikkui hiihtäjälegendojen suksia ja kuvia. Jotain tarinaakin näistä siellä oli. Näin myös Kekkosen vanhat sukset. Ne oli komeat. Otin kuvankin, mutta poistin sen vahingossa tuossa pari päivää sitten, kun jotakin puhelimella sähelsin. Koko hotellin alueella toimii langaton netti ilmaiseksi. Siellä oli myös ns. toimistohuone asukkaille käyttöön, josta löytyi tietokone ja tulostin. Bisnesmiehiä on mietitty.

Hotelli oli kyllä miellyttävä. Talvella siellä olisi varmasti vielä siistimpi meininki. Pitänee otta tavoitteeksi lomailla tuolla jokunen päivä talven aikana. Jospa saisin hiihtoharrastuksenkin joskus korkattua, kun olen siitä paljon puhunut.

Suksihuoltohuone jatkui vielä muutaman pöydän verran taakseni.

Yksityisen kapakan voi vuokrata.

Asehuone.

Tuosta sinne Riekonlinnaan pääsee sisään.

MAANANTAI, 29. HEINÄKUUTA 2013
melekosissa meiningeissä

Qstock kun alkaa Oulun Kuusisaaressa, alkaa yleensä parin päivän rännit monella. Oli lippuja sisälle tai ei, koko kaupunki bailaa. Niin olen minäkin monta vuotta tehnyt. Tänä vuona ensi kerran hankin liput. Ei minulla varsinaisesti ollut ketään, ketä olisin kuollakseni halunnut nähdä, mutta keikkatarjonta vaikutti ihan ookoolta. Ainakin päätöspäivä lauantain osalta.

Perjantai alkoi ennakkolipun vaihdolla rannekkeeseen. Alue aukesi benjihyppynostureineen ja Sale-rekkoineen. En käynyt tätä kärryä tarkistamassa. Sieltä ei kuulemma saanut olutta ostettua, mutta kaikennäköistä mässäiltävää löytyi. Narikat löytyi heti siitä kun astui sisälle alueelle. Siellä oli semmoinen systeemi, että kolme euroa kustansi narikkapaikka ja kaksi mokomaa per kerta, jos tahtoi käydä hakemassa välillä sieltä jotain. Minun budjetillani ei paljon käyty kurkistelemassa reppuun, vaan se haettiin kerralla pois, kun alkoi sitä tiettyä hammasta kolottamaan.

Alue oli jaettu useampiin lavoihin tietysti. Päälava oli niin iso, että jenkkivieraistakin tuntui varmaan kotoisalta esiintyä. Oli Sirkustelttaa ja Rytmirantaa. Loppuja en muista. Ei ole taskussa enää ohjelma/info-lappunen, jota hieman huolimattomasti kohtelin.

Päivän kohokohta oli Sini Sabotagen puolen tunnin keikkasetti, joka oikeasti kesti varmaan vartin. Eipä sillä taida olla enempää kappaleita. Hiekka pöllysi Rytmirannassa, kun Siniä kuuntelemaan kokoontunut kiitettävä määrä porukkaa juhli menemään Levikset repeen tahtiin. Minä kuvasin kovimmille faneille videonkin siitä. Mutta Alli ei varmaan anna lupaa julkaista sitä.

Lauantaina olin mielissään tulevasta Inner Circlen keikasta. Tälläkin hetkellä soi Bad boys kajareissa. Mietittiin, että mikä se oli se kyttäsarja, jossa Bad boys oli tunnarina. Kaverini heitti, että oliko se jopa COPS nimeltään. Ei varmasti ollut, totesin. No se oli. Keikka alkoi jo seitsemältä. Sekin oli Rytmirannassa. Aika kovia biisejä bändillä oli. Tiesin ennakkoon vain ne kaksi hittiä, jotka olisivat riittäneet minulle ihan hyvin. Viimeinen biisi oli juurikin Bad boys ja aivan loppuun kitaristi pöläytti todella kovan kitarasoolon ilmoille. Tuli kylmiä väreitä.

Oluset me oltiin kolmen miehityksellä jätetty narikkaan yhteen ja samaan reppuun, koska hinnat olivat suolaisempia kuin välimeri. Tässä vaiheessa kävi sen sorttinen meininki, että meinasi tunnelma tyssätä. Annoin narikkalapun kavereille, että he hakevat kaljat ja tavattaisiin ulkona, sitten kun olen erään toisen kamuni kanssa käynyt katsomassa Bam Margeran jotain bändiä. No narikkaystäväni joutuivat toisistaan myös eroon. Siellä ei oikein saanut puhelimella ketään kiinni, kun oli verkot täynnä. Ainakin yli tunti siellä etsittiin Rassea epätoivon partaalla, jotta päästäisiin aloittelemaan. Kyllä me se sitten löydettiin ja meininki jatkui.

HIM oli festareiden viimeinen esiintyjä. Menimme anniskelualueelle sitä seuraamaan. Sielläkin oli se festarisysteemi, että palautetuista tölkeistä saa euron per pönttö. Jonotin lonkeroita, koska kaljat olivat loppu ja siinä jonottaessa tyypit sieltä täältä tyrkkäsivät tölkkiä kouraan. Loppujen lopuksi, kun tiskille pääsin, oli jo seitsemän euroa tienattu ja lonkero oli ilmainen.

Qstock kruunattiin komealla ilotulituksella ja pian alkoi satamaan vettä aika roimasti. Nelivitoseen tietenkin jonotettiin se aika. Loppuyö meni hulinoidessa ja kuuden aikaan taisin päästä nukkumaan. Hauskaa oli kyllä joo.

LAUANTAI, 20. HEINÄKUUTA 2013
Oulusta Kiiminkiin päin.

Koitelinkosket ne oli upea näky, vaikka ilma olikin aika surkea. Taivas oli pilvien peitossa ja satoi vähän vettä. Ei haitannut yhtään siinä kun ihaili komeasti virtaavaa koskea ja kaikennäköistä metsää sun muuta kasvillisuutta sen ympärillä. Sinne tänne vei pitkospuut kävelyreittejä helpottamaan ja paikkaa oli kyllä mukava kiertää. Tuntui, että joka kymmenen metrin välein näki jotain vähän erilaista ja ainakin meikästä aika siistiä luonnontuotosta. Grillipaikkoja ja hengailumestoja tuli aika paljon vastaan. Kalastajiakin siellä tietysti näki. Jos kalastaisin ikinä, menisin sinne. Perheen pienimmät oltiin huomioitu ainakin pienellä leikkipuistolla. Bajamajassa on käsihana.

Me ei tehty mitään, käveltiin vaan ympäri ämpäri. Mutta voin kuvitella mitä siellä voisi tehdä. Jos olisin Kiiminkiläinen, olisi Koitelinkosket se paikallinen pussikaljamesta. Ja jos olisin festivaalijärjestäjä, järjestäisin uskomattomat musiikkifestarit sinne. Hukkumisriski voisi tosin olla melkoinen. Tai sitten ei. Itse en ainakaan kännissä menisi tuonne koskeen. Voi sinne tietenkin tippuakin. Ja tunnen kyllä tyyppejä jotka sitä menisi ihan tarkoituksellakin uhmaamaan. Jos olisin kunnon perheenisä matkalla Kuusamoon, pysähdyttäisiin kyllä tuonne ihan vain kiertämään ja nauttimaan maisemista. Eväät olisi toki mukana. Ja onki. Vihaisen tyttöystäväni voisin myös viedä tuonne. Kaunis paikka sopia, tai erota. Antaa kuvien kertoa enemmän.

Paikan löytää helposti. Lähtee Oulusta Kuusamoon päin ja joskus Jäälin jälkeen tulee oikealle kyltti Koitelinkosket.

 

MAANANTAI, 15. HEINÄKUUTA 2013
Rotuaarilla jälleen kerran.

Olen aina ajatellut asian olevan niin, että Rotuaari Piknik on vanhempi tapahtuma entä minä. Ei ole. Se järjestettiin nyt vasta (jo) 14. kertaa peräkkäin. Tapahtuma kesti neljä päivää. Keskiviikosta lauantaihin ja kävijämäärä ylitti kymmenen tuhannen. Päätösilta lauantai oli myyty loppuun ja se oli se ilta, jonka me valitsimme, koska viimeinen esiintyjä oli J. Karjalainen. Siellä oli myös Laura Närhi ja Kaija Koo.

Kaijan pari viimeistä rallia ehdittiin nähdä, kun saavuimme vasta vähän myöhemmin paikalle. Keikan jälkeen oli timmi kaljantilaus tauko ennen Karjalaista. Rotuaarin keskeltä löytyi paras koju siihen tarkoitukseen. Siellä nimittäin toimi kaksi nuorta neitiä kymmenen miehen tehokkuudella. Hanarivejä oli vain kaksi, mutta draivi oli tytöillä melkoinen. Ketään ei varmasti vituttanut jonottaa siitä olusiaan. Jos näin nopeaa palvelua saisi perjantai-iltana vaikkapa Hevimestasta tai 45-Specialista, viihtyisin niissä ehkä enemmän. Viihdyn minä kyllä nyttenkin.

Kiitos Saara Pikkarainen ja Marjo Lehtola. Ehdotan teille tuplapalkkaa.

Sitten räjähti ilmoille Mennyt mies, jonka kaikki osaa ainakin vähän sinnepäin laulaa. Aluksi tungimme yleisön sekaan lähemmäs lavaa, jotta kaikki energia irtoaisi keikasta. Ystäväni oli ikävä kyllä niin lyhyt, ettei oikein mitään nähnyt, joten päätimme siirtyä yleisömassan taa kuuntelemaan. Se oli ihan hyvä ratkaisu. Ensi vuonna voidaan mennä tuonne niin näkee http://www.muksurokkivauhtipuistossa.com/.

Rotuaari oli tietenkin aidattu kahdesta kohtaa, mistä sinne pääsee. Molemmissa päissä oli portit. Näytti paljon isommalta koko paikka, kun siellä oli niin paljon väkeä. Vähän niinkuin koulun liikuntasalit tuntuivat isommilta silloin, kun niissä pidettiin juhlia, kuin vaikkapa silloin, kun pelattiin sählyä. Ainakin minä tuota joskus nuin ajattelin. Kaikki Rotuaarin baarit ja terassit oli auki, mm. Hemingways, Bisketti ja Oluthuone Leskinen. Amarillokin saattoi olla auki, en muista.

Jukkis vanaha kamu.

Ensi vuonna, kun tapahtuma järjestetään 15. kertaa, lupailtiin jotain uutta ja mielenkiintoista. Tämä oli ensimmäinen kertani näissä juhlissa, mutta ehkäpä voisin seuraavana kesänä lähteä uudestaan.

”Haasteenamme on laatutason nostaminen. Mitään ulkomaisia bändejä emme tänne tule hommaamaan, vaan kyllä me kotimaisilla nimillä jatkamme. Pyrimme hakemaan uusia kohderyhmiä, joille Rotuaari Piknik olisi yhtä mieluisa tapahtuma kuin nykyisille Yön ja Popedan faneille.”, Promoottori Ilpo Sulkala Pro Piknik Festivals Oy:stä kertoo.

http://www.piknik.fi/

Iloinen baarimikko Anna.

Tyyppejä hengaili ikkunoissa tietenkin.


 

SUNNUNTAI, 07. HEINÄKUUTA 2013
Rotuaarilla

Oulun päivät huipentuivat Oulun katutansseihin, jotka järjestettiin nyt seitsemättä kertaa. Toissavuonna muistaakseni tapahtuma laitettiin pystyyn Kauppatorille. Viimevuodesta en ole ihan varma, kun nukuin niiden yli. Tänä vuonna ne kuitenkin olivat taas Rotuaarilla, jossa ne useimmiten onkin järjestetty. Heräsin yhdentoista aikaan, vedin puurot nassuun ja lähdin käppäilemään keskustaan. Saavuin paikalle juuri oikeaan aikaan, räppi soi ja Amarillon terassi oli auki.

Katutansseissa kisaillaan eri katutanssilajeittain tietenkin, mm. breakdancessa, hip-hopissa ja lockingissa. Siellä nähtiin myös improvisoituja showcaseja eri tanssiryhmien esittämänä. Paikalla oli tanssijoita eri puolilta Suomea. Oli muun muassa Jyväskyläläistä, Joensuulaista ja Helsinkiläistä edustajaa ja yleisöä. Oululaisia unohtamatta. Kaksi Deejiitä soittivat todella kovvaa musiikkia vuorotellen. Toinen levynpyörittäjä/tanssija oli kotoisin New Yorkista, sittemmin muuttanut Ruotsiin ja sieltä meille tänne Ouluun tullut vierailemaan. Steve Jones nimeltänsä.

Taivas oli perinteiseen tapaan pilvinen, kun bileet startattiin. Pian kuitenkin pilvimassat väistyivät ja meininki oli kuuma. Ehkä musiikki oli liian kovaa. Ihan lavan vieressä sijaitseva terassi mahdollisti näppärät päiväkännit. Kaverini totesikin, että alkaa kummasti juontajankin vitsit naurattaa parin kaljan jälkeen. Tärkeänä infona täytyy mainita, että sieltä sai nollanelosia ja nollakutosia tuoppeja. Laskeskelin, että nollakutonen tulee viisi senttiä halvemmaksi per desilitra.

Isoimmassa roolissa oli breakdancen crew-battlet. Kolme vastaan kolme tanssijaa battlaa yksi vuorollaan toista ryhmää vastaan ja tuomarit valitsevat voittajan, tässä tapauksessa kahden runin jälkeen (Elikkä kaksi kertaa käy jokainen heittämässä mitä osaa). Jos voittaja jää epäselväksi, otetaan vielä ylimääräinen runi. Katutansseilla on ollut jo pari vuotta sääntönä, että crewissä nuorimman ja vanhimman osallistujan ikäeron täytyy olla kymmenen vuotta vähintään. Yleisö oli messissä ja meininki oli kieltämättä aika kova. Aika nopeaa siellä hurahti semmoinen viisituntinen.

Meininki oli voittajien ja häviäijien kesken hyvä.

Illalla järjestettiin jatkot siellä, missä Oulun tapahtumien jatkoja on tapana monesti järjestää, Nelivitosessa. Itselläni oli illalla aika kipeä olo, tai laskuhumala, enkä meinannut sitten paikalle edes lähteä. Mutta kunnon työmies tekee pitkää päivää vaikka sairaana ja päätin kuitenkin lähteä vielä katsomaan tapahtuman loppuun. Baari oli tupaten täynnä. Tanssilattialla oli taatusti kuuma, mutta niin oli siinä mihin nyt ikinä mahtuikaan seisoskellessakin. Istumapaikkaa oli vaikea löytää.

Jatkoilla järjestettiin vielä vähän erilaiset ja kevyemmän luokan battlet. Deejii saa venkuilla musiikin kanssa miten haluaa, tanssijoita hämmästyttääkseen, hämätäkseen, vittuillakseen ja yllyttääkseen pysymään skarppina. Kisan taisi voittaa New Yorkin/Ruotsin Steve Jones. En nähnyt kunnolla näitä kisailuja, kun siinä oli jengiä melekosen lailla edessä ja tila oli semipieni.

Tapahtuma on ilmainen ja mahtavaa että tämmöisiä järjestetään. Se on iso teko katutanssikulttuurille ja mukavaa viihdettä kaikenikäisille katsojille. Kiitoksia näistä!

Loppuun vielä pari vilimiä.

http://youtu.be/H4At6URV99c

http://youtu.be/xi41ojYP9RE

http://youtu.be/-3VY9l82IlI

MAANANTAI, 01. HEINÄKUUTA 2013
Ranua Zoo

Lauantaina lähdimme tien päälle. Kohteena Rovaniementie 29 97700, Ranuan eläinpuisto. Viimeksi kävin siellä jakkaran kokoisena ja ainoa muistikuva paikasta oli villisika. Valitsimme huonon ajankohdan ja reitin matkustamiselle, sillä Pudasjärvellä vietettiin samaan aikaan eräitä Lestadiolaisten kesärientoja. Eikä se ole mikään pikkutapahtuma. Rovaniementien risteykselle oli matkaa 3,2 kilometriä ja autojonossa kesti yli tunnin. Auton lämpömittari näytti kahtakuutta. Joku toinen mittari siinä uskon suoralla näytti kahtakymmentä kahdeksaa. Mikäpäs siinä. Kesähän se palakittee.

Päästiin me sitten perille kuitenkin hyvissä ajoin. Jätettiin auto parkkiin ja seuraavaksi piti ne liput lunastaa. 15 euroa kipale, opiskelijalta 13 moista. Lippu-ukko tarjosi kartat mukaan ja lipunmyyntitiskiltä avautui ovi suoraan reitille, joka kiertää kaikki elukoiden häkit. Ensimmäisenä oli vuorossa saukot, kärpät, lumikot, vesikot sun muut vastaavat. Lumikon häkissä näkyi vain luita. Toivottavasti lumikko voi kuitenkin hyvin.

Reitti jatkui kurjen häkkiaitauksen ohi. Kattoa siinä aitauksessa ei ollut, kuten muilla siivekkäillä, eikä sisällä ollut kyllä kurkeakaan. Ehkä se oli lentänyt tiehensä. Pöllöt sen sijaan olivat paikalla ja aika komeita otuksia nuo ovat kun pääsee läheltä katsomaan. Myös vaikuttava lintu oli maakotka.

Linnut jäi taa ja siinä oli jäätelökioski, johon jäätiin sitten jäätelöt nauttimaan. 3,5 € mutta pallo oli ihan hyvän kokoinen. Pienemmistä olen joskus enemmän maksanut.

Sitten päästiin vanhan ystäväni, villisian aitaukselle. Sitä ei meinannut oikein näkyä, kunnes harmiksemme huomasimme sen vetelevän hirsiä omassa kopperossaan. Hetken me sitä tuijotimme, mutta seuraavaksi oli vuorossa karhut ja jääkarhut. Ne kiinnostivat enemmän. Ruskeakarhu oli mahtava. Se polskutteli altaassaan ja söi jotain. Kalaa kenties. Aika iso elukka, mutta vielä isompia olivat jääkarhut. Valtavia eläimiä. Ruokinta-aikaan tuonne karhujen aitaukseen kannattaa kuulemma mennä. Osaavat temppuja nämä kontiot.

Susia olisin tahtonut nähdä, mutta en nähnyt. Loppureitillä tuli vastaan hirveä, poroja, peuroja, Bambi, myskihärkä, supikoira ja kettu. Siellä oli myös kotieläinsektori. Mm. porsailla, lehmillä, aaseilla ja hevosilla varustettu pieni alue.

Kaikki oli parissa tunnissa kierretty ja oli aika palata kotiin. Takaisin päätettiin mennä Simon kautta. Siellä ei Suviseuroja vietetty ja matkakin oli näkymiltään itse asiassa paljon mukavampi. Paljon lehtipuita ja mutkittelevia teitä.

Ranua Zoo. Kannatti käydä.

Kyltissä varoiteltiin vihaisesta joutsenesta.

Otso nautti elämästään. Ainakin tuolla hetkellä.

Jääkarhupariskunta. Ehkä.

Jääkarhujen aitausessa oli kenkä. Missähän loput?

Ilves ja vieressä oikea jääkarhu luonnollisessa koossaan.

15 euroa liput, 50 senttiä kiikarointi.

Mahtava veikkonen tuo saukko.


 

PERJANTAI, 28. KESÄKUUTA 2013
Nallikarissa, Heinäpäässä ja baarissa.

Torstai oli taatusti kesän kuumin päivä. Ilma seisoi ja aurinko oli käännetty täydelle teholle. Hiki virtasi niin, että minun piti avata ylin nappi paidasta. Asfaltti väreili ja näin kangastuksia. Hain postista pari pahvilaatikollista karttoja, jotka piti nopeasti toimittaa viileään asuntooni, etteivät ne syttyisi palamaan. Tämän velvollisuuden hoidettuani puhelin soi ja ehdotettiin, että mennään Nallikarin hiekkarannalle uimaan. Vastasin kyllä.

Odotukset olivat korkealla. Näin kuumalla oli pakko päästä uimaan ja kun en vielä ollut tälle kesää Nallikarikorttia käyttänyt, nyt olisi aika. Tilanne vaati vielä yhden puhelun ystävälleni, että lähetäänkö pyöräilemmään rannalle, kunhan olen tässä saanut syötyä. Hän päätti lähteä edeltä, koska muut ovat sinne jo autolla kuulemma menneet. Söin rauhassa ja pakkasin kamat reppuun. Lähdin sitten muka perässä ajamaan sinne Nallikariin. Pikisaaren kohdalla tämä kaverini ottikin minut kiinni ja perille kun päästiin, ei ne autoilijatkaan siellä vielä olleet. Muuten ranta oli kyllä täynnä väkeä. Eipä ihme.

Tässä vaiheessa kesän kuumimmasta päivästä tuli perus kesäpäivä. Aurinko meni pilveen ja alkoi tuulla. Jee. Odoteltiin koko porukka paikalle ja kuten olimme päättäneet, menemme nyt kuitenkin uimaan. Siellä saa kävellä aika pitkään, ennenkuin meri alkaa edes vähän uimakelpoisesti upottamaan. Matkan täytti tosimiesten huudahdukset: ”Eeeii helevetti!”, ”Hyisss saatana.”, ”Tämähän on kylmää.”, ”Ei mennäkään.”. Kuitenkin mentiin ja vähän uitiin. Oli se aika jäätävä pettymys. Sitä kun tyhmänä luuli ja odotti, että vesi olisi lämmintä kuin Raksilan uimahallin monitoimialtaassa.

Kaverimme Jussi haki sitten frisbeen, jotta olisi jotain tekemistäkin siellä vedessä. Ajattelin valtavaa kokemustani frisbeegolfin parissa ja luulin hanskaavani homman. Useammin kiekko molskahti keskelle rinkiä, kuin osui kouraan. Tai jos osui, tuulesta ja kummallisista kierreheitoista riippuen, syötön kohde vaihtui ilmalennon aikana ihan toiselle tyypille. Mutta eipä siinä mistään mitaleista pelattukaan. Hauskaa oli.

Rannalta löytyy usempi jäätelökioski, pukukoppeja, vessat ja suihkut.

Jonkun tovin siellä vedessä viihtyi. Ensimmäinen tupakkataukokaan ei ollut semmoinen ”tupakkatauko”, ettei mennä enää takaisin. Pari kertaa uskallettiin hyiseen meriveteten mennä pelaamaan. Sitten se jossain vaiheessa kuitenkin riitti. Ilma tuntui vain huononevan, tuuli enemmän ja koko ajan taivas antoi merkkejä mahdollisesta tulevasta sateesta. Lokkeja alkoi parveilla rannan yläpuolella melkein enemmän, kuin ravintola pizzeria Da Maxin terassin yllä. Potkittiin jalkapalloa ja frisbeetäkin vielä heiteltiin ihan kuivalla maalla. Rannalla olisi ollut myös beach-futis kenttä, mutta se oli varattu.

Pian tyyppejä alkoi kiinnostaa ajatus minigolfista, kun joku sitä ehdotti. Siellä Nallikarissa on minigolf-rata, mutta Jussi tiesi kertoa, että Heinäpään keilahallin yhteydessä olisi vielä parempi moinen. En tiedä, oliko hän oikeassa, kun en koskaan ole täällä Nallikarissa sitä pelannut. Mutta päätimme yhdessä ja yksissä tuumin lähteä pelaamaan. Ensin piti kuitenkin käydä kämpillä syömässä.

Siellä on näköjään nykyään myös tämmöinen huvipuistohärveli. En kokeillut vielä.

Hylkäsimme Nallikarin ja kokoonnuimme Heinäpään keilahallin pihalla. Siellä voi minigolffaamisen lisäksi myös keilata, jos joku ei älynnyt. Pelistä saa pulittaa 6 euroa per nenä. Nallikarissa hinta olisi ollut 5,50. Kyllä kait tuo minigolf oli sen kuuden euron arvoinen kokemus. En ole ainakaan yli kymmeneen vuoteen käynyt pelaamassa, enkä muistanut olevani niin surkea, kuin torstaina olin. Maksut suoritettuamme ja mailat valittuamme päästiin ekalle väylälle (Enpä edes tiedä, sanotaanko nuita väyliksi vai rei'iksi vai miksi, sovitaan että väyliksi.). Puolitoista tuntia oli aikaa, koska Juusolla alkaisi työt illasta. Muuten ei taida mitään aikarajoituksia olla tuolla miniviheriöllä.

Pelattiin semmoisella säännöllä, että kaikilla oli seitsemän yritystä per väylä. Jos ei seitsemällä saa, merkitään lappuseen luuserin lisäpiste, kahdeksan. Minähän hoitelin väyliä niinkin mallikkaasti, että kuudesta sain kasin. Yhdestä jopa holarin. Väyliä oli kahdeksantoista. Jussi sai yhdestä kasin ja kolmesta holarin. Hemmetti. Siellä oli jopa sen niminen väylä, kuin holari. Arvatkaapa, kuka sai siitä luuserin lisäpisteen?

Oli tosi kysseessä.

Toisin sanoen, olin ihan paska. Meitä oli viisi pelaamassa ja sijoitukseni oli se viides. Eroa ensimmäiseen kolmeen oli niin paljon, että siihen väliin olisi voinut tulla vaikka kolmekin pelaajaa lisää ja olisin luultavasti ollut siinä tapauksessa kahdeksas. Mutta ihan siistiä se pelaaminen oli. Vettä satoi ja taivas jyrisi. Kaljaakin sieltä sai, mutta ei tilattu.

Juuso lähti töihin ja Jussi kotiin. Minä, Miikka ja Ville lähdimme tietenkin baariin juhlimaan urheilullista päiväämme. Valintamme jatkoi päivän teemaa. Astuimme Urheiluravintola Kenttään. Tai siis Kentälle.

Siellä on opiskelijakortilla kaljat 3,50 €. Aina. Pojat tilasivat tämmöiset urheilujuomat, mutta minä kun olen niin kovin muuttunut mies, tilasin veden. Se ei maksa mitään. Kenttä on kyllä aika kova mesta. Kuten urheilubaarissa sopii ollakin, oli pieni kapakka jaettu pieniin loossin tyylisiin hengailumestoihin nahkasohvilla, isoilla screeneillä ja telkkareilla sisustettuna. Näissä tietenkin pyöri kaikennäköistä urheilua. Keskellä baaria on myös muutama pöytä, mihin seurueineen voi asettua. Pihalla on pieni terassi ja tupakoidessa voi myös seurata peliä, sillä ikkunaan on asennettu telkkari ulospäin. Mahtava idea!

Sisällä leijaili petollisen hyvä tuoksu. Tiesin, ettei täältä voi olla tilaamatta ruokaa jossain vaiheessa iltaa. Ruokalistasta saa mm. hot wingsejä, ranskalaisia ja mozzarella-tikkuja. Jälkiruoaksi voi tilata omenapiirakkaa vaniljakastikkeella. Onneksi Miikka sitten tilasi ranskalaiset aurajuustodipillä. Ei minulla olisi ollut edes rahaa. Pian pöytään tuotiin reilu kori, josta riitti kyllä mässäiltävää koko kolmen seurueelle. Tietenkin nälkäisempi ja epäreilumpi kaveri vetää tuommoisen taatusti yksinäänkin.

Tässä tämä ulukotelekkari. Ääniä ei kuulunu.

Seurasimme Espanja-Italia peliä suorana isolta screeniltä. Meistä kaikki toivoi Italian voittoa ja ihan hyvin se joukkue ainakin ensimmäisen puoliajan rätkikin palloa Espanjan päätyä päin. Maalia ei ikävä kyllä syntynyt. Peli päätyi jatkoajalle 0-0 tilanteessa ja sellaisena tilanne myös pysyi jatkoajan loppuun saakka. Selostaja mainitsikin, että aika verkkaisesti Italia näillä viimeisillä minuuteilla liikuttaa palloa. Tämän mainitsin siksi, että saimme tästä pienen keskustelun aikaiseksi.

Nimittäin Sinä, joka minulle jossain keskustelussa joskus kerroit, että olit aina luullut sanan ”verkkaisesti”, tarkoittavan ”hitaasti” ja ihan vasta sait kuulla että se tarkoittaakin ”nopeasti” ja minä tämän vielä vahvistin sanomalla: ”Niinpä, sehän tarkoittaa ripeästi liikkumista.”, olitkin ollut aina oikeassa ja minä väärässä. Sana verkkaisesti, tarkoittaa hitaasti liikkumista. Nyt saan ehkä mielen rauhan.

Mutta ei siitä sen enempää. Espanja tykitti rankkareilla kaikki sisään. Italia ei.

Menimme me vielä Nelivitoseenkin, jossa jatkoin huonona asiakkaana oloa ja tilasin vain vettä. Olen minä sinne kyllä elämäni aikana euron jos toisenkin tuhlannut. Pelasimme Trivial Pursuitia, jonka voitin ensimmäistä kertaa elämässäni. Kysymykset olivat naurettavan helppoja, koska kyseessä oli pelkkä Master-painos. Mutta tällä kertaa liian kovia paloja Villelle.

Näin sain kesän action-päiväni päätökseen. Joskus kolmelta varmaan lähdin kotiin nukkumaan. Vesiselvänä, mutta hyvin uupuneena. En minä taida nuita selviä baari-iltoja enää viettää. Tulipahan kokeiltua. Hyvä puoli siinä on se, ettei ole mitään mille hakea vastinetta. Sisäänpääsymaksu enintään. Sekin oli vain 2,50 €. Eikä kerrankin ole rapulaa.

KESKIVIIKKO, 26. KESÄKUUTA 2013
Aina

Tykkään pyöräilystä. Pyörällä pääsee lujaa ja Oulussa moisella sotkeminen on tehty todella helpoksi. Pyöräteitä pitkin pääsee melkein mihin tahansa. Mieluummin fillaroin kuin autoilen. Asia olisi varmaan toisin jos omistaisin auton. Olen myös huomannut, että olen aika hyvä polkemaan. Tosin kaikki siitä varmaan saa onnistumisen fiiliksiä jos käyttää mielikuvitusta.



Viimeksi kävin Hietasaaren lenkin kiertämässä. Tai ehkä kiersin koko lenkin, ehkä en. Se oli aika sotkuinen ja ajauduinkin sinne vahingossa. Itse asiassa en tiennyt koko kierroksen olemassaolosta aikaisemmin. Se lähtee Nallikarin rannan läheltä, satamaan päin. Ja päättyy minne lie. Sitä Hietasaarta se kuitenkin kiersi. Paikka oli äärettömän rauhallinen ja moista hiljaisuutta en ole kokenut aikoihin. Lintujen laulua siellä lähinnä kuului.

Sieltäpä löytyi myös lintutorni. Vaikken lintuja bongaakkaan, tykkään käydä tupakoimassa ja ihailemassa maisemia sellaisissa. Korkealla on mahtavaa. Näkkee paljon kauemmas.

Ystäväni Pekka on oikeastikin joskus bongaillut lintuja.

Tältä siellä näytti yhteen suuntaan ainakin.

Lenkki oli ainakin yhden kyltin mukaan vain 3,2 kilometriä. Mutta Se saattoi olla sellainen väli-info, että paljonko sitä kierrettävää on vielä jäljellä. Joka tapauksessa, tuntui kuin olisi ulkomailla pyöräillyt. Viime kesänä lähdin juurikin tämmöisiä mestoja katselemaan Eurooppaan. Tai ainakin yritin lähteä. Ei olisi tarvinnut muuta kuin ylittää pari siltaa Pikisaaren molemmin puolin. Ottakaa pyörä mukkaan jos tänne tulette.