Alkutalvesta sain kuulla iloisen yllätyksen. Olin voittanut kahden hengen matkan "rapakon taakse" suureen Amerikkaan. Kohde oli pelikaupunki Las Vegas. Ensiuskomalta hieraisin silmiäni ja luin tekstin moneen kertaan, olenko muka ollut niin onnellinen, että moiseen paikkaan pääsisin. Siitä alkoi matkan valmistelu. Internetissä lomakkeiden ja ESTA-hakemuksien täyttö. Kaikki meni niinkuin pitikin, eli hakemukset hyväksyttiin. Ainoa tarkistamisen aihe oli vaimon passi, oliko se tarpeeksi uusi. No olihan se. Suosittelen kuitenkin hankkimaan viimeisimman ns. biopassin. Ei ainakaan matkan päässä maahantulotarkastuksessa luulisi olevan ongelmia. Matka-ajankohta saapui. Pakkasimme viikon matkatavarat kahteen eri matkalaukkuun siten, että molempien tavaroita oli molemmissa laukuissa vain valttämättömät tarpeet mukana. Kaikki loput vaatteet on helppo ostaa määränpäästä. Tämä siksi, että ulkomaan matkoihin on laukun painorajat tarkat ja aina tulee ostettua matkamuistoja jne. Siis vain välttämättömät tavarat ja vaihtovaatteet mukaan välttääkseen ylimääräisiä maksuja. Miksikö molempien laukkuun kummankin tavaroita. Vastaus on selvä: Jos laukku hukkuu tai viivästyy määränpäähän tulossa, niin molemmilla on jotain tavaraa kuitenkin perillä. Niin sitten itse matkaan. Hyppäsimme autoon ja ajaa hurautimme liki 650 km Turkuun, sieltä laivalla Tukholmaan ja taksilla Arlandaan. Siellä saimme liput lentoon Chicagoon ja jatkolentoon Las Vegasiin sekä paluulennon liput. Tullitarkastuksien jälkeen nauttimaan useiden tuntien lennosta. Ylhäällä koneessa muutaman tunnin lennon jälkeen olimme kiitollisia omalle fysioterapeutillemme siitä, että melkein pakosta oli myynyt lentosukat meille. Ei parempaa keksintö ole tullut koettua aikaisemmin. Koneessa tuli jaloiteltua myös ahkeraan. Saavuimme USA:han ja Chicagoon. Vuorossa oli maahantulotarkastus ja vastailu tullivirkailijan kyselyihin sekä valokuvaukset ja sormenjälkien otot. Sen jälkeen Las Vegasin koneeseen. Ai niin koneessa matkalla USA:han piti täyttää uudelleen ESTA-kaavakkeet, jotka nyt olikin englanniksi. Onneksi olimme tulostaneet kotona täyttämämme suomenkieliset kaavakkeet. Se helpotti koneessa täyttämistä suuresti ja maahantulotarkastustakin. Sitten ei muuta kuin odottelemaan jatkolentoa Las Vegasiin. Taas muutaman tunnin lento koneessa ja muutama jumppatuokio kävelyineen. Perille saavuimmekin illalla paikallista aikaa. Majoittuminen matkan järjestäjän osoittamaan hotelliin ja ihmetteleminen huoneiden suuruutta ja varustusta. Kylppärissä esimerkiksi oli poreamme, suihku, muutama lavuaari ja tietenkin televisio. Olihan mukava seurata paikallista ohjelmaa poreammeesta käsin. Perillä kävimmekin sitten aina paikallisessa Outlet-ososkeskuksessa. Ostimme kotiin tuotavaksi vaatetta ja muuta tuliaista. Huomioitavaa oli, että aina hintoihin lisättiin jälkikäteen vero, eli hinta ei ollut sama kuin hyllyn reunassa. Kävimme myös Elvismuseossa,Madame Tussoudissa, kauppakeskuksissa ja muutenkin tutustuimme muihinkin hotelleihin. Lisäksi pistäydyimme vanhassa kaupungissa, HardRock-cafessa ja muuallakin. Huomioitavaa oli ns, tippien antaminen. Aina kun tarjoilija toi tilaamamme tuotteet pöytään ja laskun maksun yhteydessä tippiä ei ollut merkitty laskuun, piti maksaa noin 15 prosenttia tippirahaa tarjoilijalle. He saivat palkan juuri noista tippirahoista. Samoin taksille sama homma. Pääsääntöisesti siis niin, että jos ostit ja maksoit tiskille, tippiä ei maksettu, mutta jos tilasit pöytään tarjoiltuna maksoit tipin. Paikalliset turistit ja asukkaat olivat äärettömän kohtelijoita ja oli näin suomalaiselle perusjuntille jopa erikoista. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa kameralla kuvaaminen seuraavasti. Itse aloin ottamaan käsi ojossa meistä molemmista kuvaa jonkun nähtävyyden edessä, niin melkein heti ohikulkija sanomaan, että saako hän auttaa ja ottaa meidän kameralla meistä kuvan. Saamme näin paremman muiston kotiin. No hetken tietysti emmin, annanko kameraani ventovieraalle. Rohkaisu ja ojennus tuntemattomalle. Kuva tuli otettua ja hyvä mieli. Niin viikko vierähti ja aika loppui nähtävyyksien suhteen kesken. Nälkä ei päässyt yllättämään missään vaiheessa, koska hotellin aamiaiset olivat meidän hotellien lounastakin rikkaammat tarjoiluineen. Emme tarvinneet muuta ruokailua päivisin ollenkaan ja illalla tahtoi edelleenkin olla ähky. No se siitä ruokailusta. Paluupäivä koitti ja taas pakkaaminen ja tarkistaminen mitä saa tuoda kotiinpäin. Miksikö se niin meni. No muistissa oli tulo Amerikkaan. Silloin ei saanut käytännöllisesti olla mitään elintarvikkeita maahantulon yhteydessä. Muutoin olisi varmaan ollut ylimääräistä ohjelmaa tiedossa ja mikseipä vaikka maksujakin. Näin ainakin muistelin katsottuani TV:sta ohjelmaa nimeltään "Amerikan rajalla". Ei huvittanut edes testata, miten olisi käynyt itselle. Paluulento Chicagon ja Kööpenhaminan kautta Tukholmaan ja taas laivalla Turkuun ja autolla 650 km kotiin. Eikä väsyttänyt ollenkaan, sen verran harvinaista herkkua matka meidän perheen piirissä oli. Niin vielä yksi vinkki, jonka saimme ennen matkalle lähtöä. Älä nuku länteen päin mennessä koneessa ja taas itään päin lentäessä nuku koneessa, helpottaa kuulemma aikaeroon tottumista. Ja niinhän se tekikin. Testattu on sekin itse.
